tiistai 27. syyskuuta 2011

"Sielunkumppani" vai ihminen joka oppii tuntemaan sinut

Kirjoitin postin ihmisten ulkonäöstä verkossa, kirjoitin toisen postin flirttailusta työpaikalla, kirjoitin kolmannen tietyistä potentiaalisista tai siis ehkä potentiaalisista tytöistä elämässäni, kirjoitin neljännen postin kemuttamisesta, kirjoitin viidennen postin eräästä eksästä, kirjoitin kuudennen postin työasioista, kirjoitin seitsemännen postin karhuherran turinoita...sitten työkaverini vinkkasi minulle sivuston jossa voi katsoa elokuvia streemattuna, tilasin ruokaa ja selasin minkä sitä katsoisi. Valitsin 500days of summerin, romanttinen komedia jonka luulisi soveltuvan ei niin super hehkeään olotilaan.

Justiinsa, 2minuttia aloituksen jälkeen piti keskeyttää. En voi sanoa olisiko ko elokuva hyvä, todella luokattoman huono vai ihan mitä tahansa mutta there is no f###### way minä voin katsoa ko elokuvan tänään ilman että tulee kelju olo.

Sitten tajusin senkin, minä en enää puhu rakkaudesta, minä en enää edes ajattele sitä kuten aiemmin, en vain enää pysty. Se tekee minut onnettomaksi tai siis se että ei ole sitä ja niimpä olen ilmeisesti tiedostamatta alkanut blokata koko asiaa mielestä.

Joskus yritän oikeassa elämässä puhua siitä, palaute ei ole koskaan henkilökohtaista, se on joko halveksuvaa, 100% torjuvaa ja kylmää, nauramista tai parhaimmillaan etäistä nyökyttelyä.
Jos ihminen vastaa sanallisesti jotain on se useimmiten faktoja avioerotilastoista tai siitä kuinka se ei kuitenkaan kestä.

Tai sitten se on kertomus siitä kuinka "meillä" (ko ihminen viittaa itseensä ja kumppaniinsa) menee kyllä hyvin... tai kuin kysymykseen annettava vastaus: mutta onhan sinulla noita tyttöjä pyörimässä ollut ympärillä ihan kuin rakkaudella ja tyttöjen määrällä olisi mitään korrelaatiota.

Minä voisin teoriassa peuhata vaikka kuinka usean ihmisen kanssa mutta se ei tuo minua itsessään yhtään, ei siis piirun vertaakaan, lähemmäs rakkautta.

Minä voin teoriassa olla vaikka 1000ihmisen seurassa 24/7 mutta se ei vie sydämen yksinäisyyttä yhtään vähemmäksi. Toki molemmat auttaisivat unohtamaan hetkeksi, aivan samoin kuin tekee mikä tahansa aktiviteetti mutta hoitona se on yhtä tehokas kun tinnituksen "poistaminen" kuuntelemalla musiikkia volumet täysillä.

Samasta syystä olen nyt sitten alkanut välttelemään esim tietyntyyppisiä videoita, en siksi etteivätkö ne liikuttaisi minua vaan juuri siksi kun liikuttavat. Joo o, oli sekin hieno se yksi kosintavideo, oli oikein koskettava, ja joo o, oli sekin tosi kiva kuulla kun yksi ihminen kertoi sitten rehellisemmin itsensä ja murunsa rakkaudesta, oli oikein koskettavaa mutta anteeksi nyt, mä en halua kuulla sitä, juuri siksi kun se on koskettava, juuri siksi että se aiheuttaa minulle sen muistutuksen.

Tiedättekö sen tunteen kun ihminen menee oikein syvälle sinne omiin ajatuksiinsa, antaa periksi, menee sinne lattialle makaamaan ja pyytää että soi nyt puhelin, kerro nyt edes että
se oli totta. Odottaa ja vaipuu syvemmälle, pyytää nätisti, pyytää surullisesti, lopulta huutaa että soi, lopulta sen ihmisen on noustava sieltä yksin mutta siinä hetkessä kun se tapahtuu tietynlainen usko katoaa, en sano että lopullisesti koska en voi tietää mutta katoaa kuitenkin.

Sama juttu siinä toisen ymmärtämisessä tai siis siinä unelmassa että joku ymmärtää sinua ainakin miltei aina ilman että sanot mitään tai ainakin niin että et joudu vääntämään rautalangasta ja että hän vielä samaistuisi siihen mitä ajattelen tai tunnet.

Jos sitä ei tapahdu pitkään aikaan niin sitä alkaa itsekkin epäilemään että olenko se minä, olenko tosiaan niin omalaatuinen, kummallinen, omituinen, sekava että tosiaan kenenkään tytön ajatukset, huumori ja tunteet eivät osu 100 tai edes 90% yhteen omieni kanssa. Onko ainoa vaihtoehto tosiaan se että opettaa itsensä toiselle kuin laskentakaavan ja oppii ymmärtämään eikä niin että ymmärtäisi automaattisesti sanomattakin.

En minä siis dissaa tutustumista enkä itsestä kertomista koska eihän sitä muuten voi edes käytännössä tietää jos niin olisi /toinen ajattelee & tuntee samalla tavalla mutta siis niin.

En tiedä, nauroin katketakseni eräälle sarjakuvalle jossa ennustajaksi naamioitunut serkku luki kristallipallosta ennustettavalle että sinulle sopivin kumppaniehdokas on sahapukki. Ehkäpä siinä piilee totuus (juups, dramaqueen tässä hei)

6 kommenttia:

  1. Mä taidan tietää tasan mistä sä puhut, tai no kirjoitat. Mutta silti, ei heitetä kirvestä kaivoon, ei ainakaan ilman narua. Kyllä hyvää vielä hyville tapahtuu.

    VastaaPoista
  2. Mä en ole Hipaisu aina ihan varma mutta toivotaan niin.

    VastaaPoista
  3. Minä pystyn enemmän kuin hyvin tunnistamaan tuon tunteen, jolloin ei pysty katsomaan edes elokuvia, jotka ovat liian romanttisia, hyvä jos joku edes suutelee niissä niin tulee vain kelju olo.

    Ja se tila ei ole yhtään kiva tila olla ja elää.

    Oliver, kyllä sinä vielä löydät sen sopivan tytön. Sen joka ymmärtää ja arvostaa sinua.

    VastaaPoista
  4. Ei ole Noomi ei, itseään ja haaveitaan kun ei pääse lopulta karkuun kuitenkaan, ei vaikka miten sulkisi silmiään.

    Toivotaan niin.

    VastaaPoista
  5. Tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitat. Millon tää sinkkuus oikein loppuu?! On päiviä ja sitten on päiviä, mutta kyllä se takaraivossa pysyy koko ajan - se tunne, että jotain puuttuu.
    Onnea sulle etsintään!:)

    VastaaPoista
  6. cioccolata, niin. Minusta oikeastaan sinkkuuteen ja jopa yksin nukkumiseen (josta pitkän suhteen jälkeen luulin että tähän ei totu koskaan) voi tottua näköjään mutta sydämen yksinäisyyteen ei ehkä helposti totu tai vaikka tottuu niin ei ainakaan turru.

    Onnea myös sinulle :)

    VastaaPoista