lauantai 18. kesäkuuta 2016

King of fools

or just a playboy breaking rules. Kuka tunnistaa laulun ansaitsee papukaijamerkin!

Ei uutisia ihastuksen suhteen, poikamies yrittää kovasti päivittäin lähestyä tyttöä milloin milläkin verukkeella mutta jostain syystä on alkanut tuntumaan että siinä missä kiinnostus oli poikamiehen mielestä ilmiselvästi molemminpuolista, niin ehkä se ei nyt sitten olekaan.

 Poikamiestä harmittaa koska hän pitää tyttöä edelleen niin maan harvinaisen viehättävänä ja jotenkin tekisi niin kovin mieluusti ko tytön kanssa lähempää tuttavuutta. Poikamies on mennyt jo sellaiselle hassuuden asteelle että käy tarkistamassa peilistä kuontalonsa jonkinasteisen kunnon (tukka hyvin ja ei kahvikeksin muruja suupielessä) ennen kun menee juttelemaan tytölle.

Tytto sen sijaan on asiallinen, muutama merkitsevä katse tuli yhteisessä tilaisuudessa mutta sitten taas viileni ja poistuu herkästi paikalta kun poikamies yrittää kehittää jutunjuurta.

Harmillista, kovin harmillista.

Eihän poikamies toki voi edelleenkään olla varma mitä tyttö ajattelee, tavallaan häntä nyt ainakin himpun verran kiinnostaa mitä poikamies hänestä ajattelee koska korjailee ulkonäköään poikamiehen saavuttua paikalle mutta mistä sitäkin tietää, ehkä se on vain hänen tapansa ja tekee niin kokoajan.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Hippusen ihastunut

Terveisiä vaan. Kohtalon oikusta se lento viivästyi sitten lopulta niin paljon että paluu kotiin koitti vasta seuraavana päivänä.  Saman kohtalon oikusta neiti x (tuttu aiemmasta 2 postauksesta sinä muutoinkin kuin fyysisenä kiinnostuksena) oli samalla reissulla ja niin ikään jäi lentokenttähotelliin yöksi.
Koska kohtalo ei nyt ehtinyt ihan yksityiskohtia hioa niin matkassa oli myös pari muuta ihmistä mutta lopputulos on kuitenkin sama, Oliver on hitusen, ei vakavasti mutta hitusen ihastunut.

En edes oikein tiedä miksi mutta joku ko ihmisessä vaan on sellaista että näkisin hänet hyvin mieluusti vierelleni. Kuulostanee kummalta mutta siis ihan kun kävellään vierekkäin niin jotenkin on niin sellainen "tietty" fiilis.
Ai että mikäs hänen vastakaiku tähän edelleen 95% jemmassa pitämääni kiinnostusta kohtaan sitten olisi. No sepä se kun en tiedä. Siis minä joka normisti väitän lukevani pienetkin flirtit sellaisella tarkkuudella että ei kyllä jää huomaamatta niin nyt en ole varma. Tai olen, olen siitä että positiivista vastakaikua sieltä tulee jollain tasolla mutta mihin se taso jää on se kysymys.

Se suojamuuri kun on sellainen että siinä missä kröhöm jonkun toisen ihmisen kanssa olisi jo yö vietetty samassa huoneessa niin hänen kohdallaan en ole varma miten se jää nyt rikotaan vai haluaako ko ihminen edes että se rikotaan. Siis kun kyllä sitä katsetta, ohimennen huomaamatonta kosketusta yms nyt sen verran tapahtuu etten nyt siitä erehdy mutta mutta se etäisyys kuitenkin pidetään. Pidemmän baari-illan myötä asia tietysti selviäisi mutta kun minä en halua baari-iltaa hänen kanssaan, haluan oikeasti tutustua häneen, haluan kuullä kuka hän on, mistä hän pitää, mitä hän rakastaa ja mitä hän pelkää, toivoo ja haaveilee.

Illan kappaleena loistava kipale, jotenkin sopi tunnelmaan hyvin kun mietin ko tyttöä ja sitä mitä tästä nyt tulee>.

Edit> Kappale vaihdettu kuvaamaan paremmin positiivista fiilistä. Ensimmäinen valinta oli jotenkin liian jotain. Edit2> Muokattu koko tekstiä hieman neutraalimmaksi, ensimmäinen versio oli ehkä hieman hmm no laitetaan ne jäät nyt sinne hattuun kuitenkin vaikka kivahan se on fiilistellä kun tapaa oikeasti kiinnostavan tapauksen. Edit3> Video vaihdettu taas, ihan oikeasti mitä sitä himmailemaan, kyllä minä olen vähän ihastunut ja meni syteen tai saveen> Edit4> Minä olen fiilistelevä poikamies, joskus tuntuu ja ehkä yritänkin etten niin olisi mutta kun olen niin olen. Toisaalta nämä fiilistelyhetket ovat juuri niitä joiden takia elämä on elämää eikä konemaista suorittamista joten vaikka sitä ehkä välillä vähän liioitteleenkin fiiliksissä niin so not.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Miten tämäkin taas päättyy tai johdattaa

Ai mikä vain, no tämä nykyinen työ joka on toisaalta täynnä mahdollisuuksia mutta joka vie taas kaiken ajan.

Onko sillä sitten tavallaan edes väliä, olenko minä tyonarkkari vain siksi että pakenen yksinäisyyttä vai siksi että se on verenperintoä.. Ehkä kumpaakin.
Onko tässä taas mitään järkeä, en tiedä. Miten jotkut ihmiset osaavat suhtautua niin huolettomasti taloudelliseen tulevaisuuteensa, en ymmärrä.

Miten harva ymmärtää miten kovaksi ja jatkuvaksi tuuli käy mitä ylemmäs yrittää kiivetä. Joku sanoi joskus että hänellä alkoi käydä tuuri sen jälkeen kun hän aloitti yrittämään moninkertaisesti, 199 takaiskua ei lasketa jos numero 200 onnistuu mutta jos kuvittelee että kyse oli silloinkin vain tuurista niin metsään menee. Tai siis joo on, mutta vain siksi että ei luovuttanut koska epäonnistuminenhan on kyseessä vain silloin kun lakkaa yrittämästä. Toisaalta sekin on taito itsessään ettei hakkaa päätään seinään kuten jääräpäillä kuten itseni on tapana, monessakin asiassa.

Meidän toimistosihteeri muistuttaa minua joka ilta kotiin lähtiessään että Oliver, eikö sinulla ole tyttöystävää jonka luokse sinun pitäisi mennä sensijaan että kukut täällä kaiket illat. Sama ihminen kommentoi ainakin 2 kertaa viikossa että minulle pitää saada parisuhhde.
Tähän asti kommenttini on ollut että ai siksi että elämässäni menee liian hyvin joten tarvitsen parisuhdeongelman.





Mutta ei, kyllähän minä "oireilen" yksinäisyyttä keskenäni vaikka en olekaan sikäli yksin. Tai siis että onhan minulla kavereita ja tuttuja joiden kanssa hipata ja se sosiaalisuuskin on itsestä kiinni.
Ai miten niin oireilen, no siis, ajatuksissani huomaan että kyllähän sitä on sellainen peruskurttu usein mutta sitten taas. Ehkä olen jotenkin hyväksynyt tilanteen, Tällaista tämä on ja oikeastihan minullakin on asiat harvinaisen hyvin. Ei tämä nyt mene niinkuin oli suunnitellut, ei ehkä sinnepäinkään mutta itut siitä tai siis että kun ei sille nyt ole vaihtoehtoja, ei ainakaan selkeitä ja hyviä.
Suunnan voi valita mutta lopputulos jää aina nähtäväksi.

Juteltiin asiasta erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa muutama viikko sitten, hän oikeastaan otti asian esille kun en ole kuulemma enää aikoihin avautunut sen ihmeemmin tilanteissa joissa olisi aihettakin ja jäin sitten miettimään sitä. Jotkut voivat kutsua sitä aikuistumiseksi (olisiko jo aika) jotkut taas tilanteiden hyväksymiseksi.

Ystävättäreni harrastaa joogaa 2 tuntia joka päivä, toinen nukkuu unilääkkeillä ja itse olen ostanut aikuisten stressinhallinta väristyskirjoja. Muistelen kuinka minun lapsuudessani vanhemmat tulivat kyllä ainakin perjantaisin jo hyvinkin aikaisin kotiin ja mentiin maalle ja luettiin kirjoja. Mitä on tapahtunut kun nykyisin joko yrität sata lasissa sydäntykytyksineen tai sitten elät kituutellen ellet satu tulemaan varakkaasta perheestä.
Epävarmuudessa elät jokatapauksessa ja se kalvaa niin hemmetisti.





Mutta osaa ihmisistä, suurtakin osaa, ei huoleta. Luottavat siihen että jotain töitä löytyy ja jos ei tukijärjestelmät on ja pysyy vaikka taloudelliset ennustukset huomioiden niiden voimakas leikkaantuminen näyttää hyvin mahdolliselta ainakin seuraavan 5-10 vuoden kuluessa. Tuloeroja ei ole loputtomasti varaa tasata tulonsiirroilla jos ja kun saajia on kokoajan kasvava määrä maksajiin suhteutettuna.






Ajatus irtiotosta/suuresta suunnanmuutoksesta käy mielessä ajoittain, siihen nähden onneksi ei ole perhettä elätettävänä. Silloin se olisi paljon vaikeampaa. Nyt, se on vain omasta henkisestä kantista kiinni mutta ihan huomaamattani katselin tänäänkin kahvilan hintoja (siis koko puljun) eräästä eteläeuroopan maasta.
Jotkut eivät olleet edes ylikalliita, suurinpiirtein uuden auton hintaisia eli ei mitään mahdotonta. Toinen asia on se olisinko minä sitten lopulta sen onnellisempi pitäessäni kissakahvilaa palmun katveessa todnäk konkurssin partaalla.

Viimeviikonlopun olin työmatkalla ja ensiviikonloppuna olen taas (tai noh, lento kotiin on ilm la iltana) joten eihän tässä taas muutakaan elämää pahemmin ehdi olla. Ihastus siis tuo aiemmassa postissa mainitsemani on ilm vain fyysistä ja sekin ehkä heikompaa kun aluksi ajattelin. Ei sikäli ihminen on viehättävä mutta eipä asia itsekseen edisty mihinkään.





Työmatkani varrella on ravintola josta saa ruokaa 11 asti illalla, ja olen nykyisin kanta-asiakas. Se on yksi parhaista hetkistä kun huudattaa kuulokkeista rocknrollia kun vihdoin matkaa kotiin.Siellä meitä on monia samassa tilanteessa, istutaan enemmän tai vähemmän työ pukeutuneina illallistamassa yksiksemme ja katsellaan ulos ikkunasta. Jotain Kaurismäkiläistä.

En ole ihan varma mutta luulen että eräs toinenkin ihminen saattaisi osoittaa kiinnostusta. Jos olisin fiksu niin vastaisin siihen. En ole fiksu. En ole urheillut, se onn kyllä huonoksi mutta ei vain ole ollut virtaa.





En olllut aiemmin tekstissä ehkä ihan rehellinen tai siis, enhän minä kyllä oikeasti vain epävarmuuden takia yritä vaan onhan kyse ehkä lisäksi kunnianhimosta, Ei luonne anna periksi ottaa askelta alaspäin jos suinkin kykenee ottamaan askeleen ylöspäin ja siitä tullaankin alkuperäiseen kysymykseen että mistä se oikein johtuu.

Miksi minä olen työnarkomaaani. Ja ei, ei se johdu paikasta jossa olen. Syytin paikkaa kun huomasin ensimmäistä kertaa tekeväni jatkuvasti sen  +55h viikossa. Syytin paikkaa kun seuraavassakin paikassa tein saman mutta jos ja kun kolmannessakin yrityksessä teen saman niin kyllä silloin pitää tunnustaa tosiasia.
Olisinko minä jos minulla olisi oma perhe, tuskin. Silloin minulla olisi elämässä se prioriteetti joka antaisi minulle henkistä tyydytystä. Nyt minulla ei ole joten silmät ristissä mennään.

Ongelmani ei siis siten ole nykyinen työni, ongelmani on että minulla on elämässäni tyhjää jonka täytän työllä koska en osaa muutakaan. Tai joo, osaan, esim harratuksilla joissa niissäkin liioittelen määrissä ehkä samoista syistä. Se kun yhdistetään siihen kunnianhimoon ja sekä yksinelämisen että taloudellisen tilanteen aiheuttamaan epävarmuuteen niin soppa on valmis.

Mutta väärin ei saa käsittää, ei tämä ole valitusta, itse olen suuntani valinnut ja lopputuloskin on vielä nähtävänä. Yritän jututtaa erästä kolmatta tapausta ainakin pariin otteeseen viikossa mutta kuten em postissani mainitsin on hänellä suojamuuri jonka läpi ei ihan heittämällä mennä jos mennään ollenkaan.




Ai siis mitä, sinulla on siis 3 potentiaalista kiinnostavaa naista elämässäsi joista 2 osoittaa kiinnostusta sinua kohtaan ja sitten itse olen kuin kohtalon ivasta kiinnostunein siitä kolmannesta. No siis näinhän se on nähtävä. Jos olisi virtaa niin lisäksi voisi paukuttaa tinderiä mutta siihen ei nyt vain oikeasti riitä energia eikä into tällähetkellä siiten millään. Nyt, tässä, tule, hetki, ei jahkailua tai arvailua vaan ns samantein tanssitaan yhdessä tyylinen tutustuminen on tapa jota nyt oikeasti toivoisin.

Onneksi on kesä ja siten ainakin ulkohippoja tulee väkisinkin ettei ihan mene ohi koko elämä.


Illan lauluna Bush yhtyettä, ette usko miten hyvät fiilikset saan tästäkin kappaleesta kun poljen fillarilla töistä kotiin ja tämä huutaa korvissa.








maanantai 16. toukokuuta 2016

Liian suuri ikäero

On ihmisen kanssa johon tunnen suht kovaa fyysistä vetovoimaa aina jos ihminen sattuu tulemaan 4 metriä lähemmäksi. Ja hän tulee vaikka koitan jo hieman pakoilla.
Ihan sama mitkä lasit olisi päässä ei siitä voi erehtyä, molemminpuolinen voimakas kiinnostus on tosiasia ja huomioiden tilanne se on vähintäänkin hämmentävää sikäli että kaikki mitä olemme puhuneet mahtuisi yhteensvä ehkä 4 minuutin small talkkiin.

Ai mainitsinko että olen kiinnostunut hiljattain eräästä toisesta ihmisestä jonka kanssa en tosin tunne vielä sellaista hormonaalista vetoa mutta jonka kanssa olisimme todennäköisemmin henkisesti parempi matchi varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Hän tosin ei tule lähelle, ei tosin pakoilekkaan mutta hän on tyttö jota pitäisi ainakin jonkinaikaa piirittää ainakin jollain asteella. Ei siksi että hän olisi koppava vaan luulen että hän on hmm miten sen nyt sanoisi, noh kokenut elämässä enemmän.

Kuitenkin takaisin ensimmäiseen, meillä on liian suuri ikäero mutta sitten taas, tiedättekö kuinka nuorempana vaiheilin jotain ja esim jätin harrastamatta seksiä vaikka vetovoimaa oli (ja joskus sitten järkevänä harrastin sitä vaikka kiinnostusta ei omalta puoleltani ollut) ja kuinka olen joitain tapauksia heikkona hetkenä puolitosissani harmitellut vielä vuosikausien jälkeenkin:) Niin että ihanko oikeasti meinaan muka taas olla järkevä ja ottaa jääkylmän suihkun aamuisin koska minä teen `"oikein" vaikka olisi selkeästi ihminen jonka kanssa on ainakin jonkinlaista kemiaa.

Miksi minä kirjoitan tätä.
Ai niin, koska minä olen "hyvä jätkä" joka ei halua tilannetta jossa ko suhde sitten ei kuitenkaan toimisi ja tiedossa olisi kuuluisaa hammastenkiristystä...

Olen ratkaissut asian tekemällä taas noin 14tuntista päivää (no eilen olin toimistolla vain 7tuntia mutta olikin sunnuntai).
Ai että miten nuori ko liian suuri ikäero ihminen sitten on, no on hän yli 25v että ei meitä yhdessä nyt siinä mielessä kieroon katsottaisi mutta ehkä jotenkin se sellainen tietynlainen luonne korostaa meidän ikäeroa.

Positiivisena asiana energiatasot ovat uuden duunin mukana nousseet aika korkealla noin yleisesti, kuten vaan historiastakin koitan itseäni muistuttaa, haaste ei ole se niiden korkeus vaan se että saa rauhoitettua itseään tarpeeksi iltaisin että nukkuu hyvin ja palautuu  henkisesti. Muuten on ongelmia tiedossa ennemmin tai ennemmin.


Edit: otsikkoa korjattu jottei asiasta saa väärää kuvaa ihan samantein,

Illan laulna kuulin juuri tämän kappaleen nettiradiosta sopivasti :)




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Pikaisesti

Saanko taas valittaa :) Saan tai siis en tai siis saan. En minä näistä jutuista valita. Sen sijaan voisin valittaa vaikka jostain vakavammasta mutta koska haluan uskoa että säikähdyksellä selviää niin en valita siitäkään. Se mistä sensijaan valitan, tai siis valittaisin jos valitttaisin on se että anteeksi nyt vain mutta minua ei kiinnosta. Vaan siis sinä, Tai siis et sinä siellä ruudun toisella puolella vaan sinä ihminen joka suhtaudut ihmisiin tyyliin että mitä tuo ihminen voi antaa minulle.

 Minne on kadonnut ihmisistä kiinnostuminen ihmisinä. Minne on kadonnut ihmisistä innostuminen vikoineen kaikkineen. 

Illan uutisina, ostin uuden fillarin, ai kerroinko jo. En en usko että kerroin. No mutta siis ostin. En muuttanut tälläkertaa, En tiedä oliko se oikea ratkaisu. En hihku onnesta ratkaisun vuoksi mutta en olisi ehkä hihkunut jos olisin valinnut toisin. Kävin lisäksi matkoilla ennen kun työt alkoivat. Oli kivaa enkä olisi ehkä halunnut tulla takaisin. Kuitenkin, fillari, harkitsin autoa mutta tulin tulokseen että minä olisin nauttinut siitä niin lyhyen hetken että fillariin sijoittaminen oli järkevämpää ja matkat mukavampia.

Ai että miten uudessä työssä nyt sitten menee? No ihan hyvin kait ehkä. Hieman siellä oltiin selän takana jo pelattu ennen kun edes aloitin mutta en nyt jaksa stressata siitä. Oli itsevarmuuttaa buustaavaa huomata että kyllä minä ihan oikeasti tiedän aika paljon siitä mitä teen. Ei sikäli että olisin sitä suoranaisesti epäillyt mutta onhan se aina uudessa paikassa pieni kysymysmerkki ennen ensimmäistä palaveria että ns millä tasolla täällä pelataan. Taso oli/on minulle siis ihan sopiva. Ei liian helppo että voisi ns lepuutella laakereilla tai ylpistyä mutta ei sellainenkaan että nostattaisi hikipisaroita kun pomo pyytää juttelemaan.

On tässä suurempiakin mietteitä.

Kuitenkin ennen kun tämä tarina päivittyi sattui jotain, tai siis ei nyt sattunut mutta kuitenkin. Olin piiitkällä kävelyllä luonnonhelmassa uuden työni erään kaukaa vierailulla olevan ihmisen kanssa.
Hieman jännitin että miten juttua riittää vaikka ihan hyvin tullaankin toimeen mutta lopulta oli oikeastaan tosi kiva päivä. Juteltiin niitä näitä ja päivän päätteeksi käytiin illallisella ja parilla.

Jokatapauksessa miten tämä nyt liittyy mihinkää niin juteltiin siinä aina ajoittain työasioistakin ja
varsinkin eräästä suunnitelmasta joka saattaa keikuttaa minun tilannetta aika railakkaasti ja en tiedä, siinä käveltiin ja tajusin yhtäkkiä miten hemmetin vähän minua stressaa tai mitenkään edes huoletttaa. Ja kyse ei ole siitä etten välittäisi vaan jotenkin siinä luonnon ääressä vain tuli tunne että ihan oikeasti, ei vain ole mitenkään merkityksellistä elämäni kokonaisuutta ajatellen.


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Yksinäinen merimies

Ai mikä hiton merimies? No elämän merillä tai jotain.
Joskus on aika raskasta ja yksinäistä tehdä kaikkea niin yksin ja
olla jotenkin niin kohtuuttoman epäinhimmillinen tai siis käyttäytyä kuin olisi.
Joskus on ikävä hyviä ystäviä ja ns siipimiestä. Onhan minulla hyviä ystäviä mutta kaikki nykyisin pitkän välimatkan päässä. Onhan minulla kavereita nykyisessä kotikaupungissa mutta ei ketään jonka kanssa oltaisiin ns tutkapariasteella.

Matkustelua, 8-haastattelua, exän kanssa illallinen, random jutustelua ja sosiaalisuutta, yksi viimeinen drinkki hotellin baarissa mutta sitten yksin nukkumaan.
Mä en halua nukkua yksin, en halua tehdä taas isoja maasta/maahanmuuttopäätöksiä yksin, mä olen tehnyt näitä kaikkia päätöksiä ja ratkaisuja yksin nyt niin hemmetin monta vuotta että en enää halua. Minäkin olen ihminen ja vaikka osaa niin työelämän kun perussosiaalisuuden pelit ja metkut niin minä, kuten kuka tahansa muukin, olen epävarma siitä teenkö oikeat ratkaisut.



Vaikka ulospäin sitä ei näkisi kukaan, vaikka vedän miten hyvät presentaatiot aika korkealla tasolla työskenteleville ihmisille, vaikka menen itsevarmana tutustumaan uuteen pontentiaaliseen tiimiin ja saan 6 tyttöä nauramaan ja osan vielä katsomaan peräänkin kun kävelen pois niin lopulta minäkin olen ihan yhtä läheisyyttä ja kumppanuutta kaipaava ihminen kuin kuka tahansa. Ja ihan yhtä itun hajalla ja yksinäinen kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu.

En minä vollota, menen salile ja kyykkään niin kauan, raskaasti, syvään ja hartaasti että endorfiinit nousevat tarpeeksi korkealle peittäen sen yksinäisyyden tunteen.
Laitan murinaa stereoihin, huokaisen syvään ja totean että hitot ja ei muuta kuin liikkeelle.

Ai että mikäkö tämän jutun pointti oli, no ei kait mikään avautumista ihmeellisempi. Yritän myydä erästä työmahdollisuutta itselleni sillä että uudessa kaupungissa ja ko palkalla minulla olisi varaa isompaan asuntoon jossa on vielä iso kattoterassi. Samalla yritän parhaani unohtaa sen että mihin ihmeeseen minä tarvitsisin yksin isompaa asuntoa tai kattoterassia, aivan en yhtään mihinkään. Päinvastoin, jos nykyinen viisikymmentäkin tuntuu ajoittain tyhjältä niin tilan kasvattaminen tuskin parantaisi asiaa. Tutkailen uusien televisioiden hintoja vaikka suuren osan ajasta minua lähinnä ahdistaa nykyinenkin tavaramäärä ja tekisi mieli myydä kaikki nämäkin (no ei ehkä sänkyä ja stereoita mutta siis noin yleisesti).



Kaipaisin pysyvyyttä, niin työssä kuin erityisesti parisuhteessa. En vaiheilua, en ehkä edes uusia haasteita. Pysyvyyttä, luottamusta, tukea, kumppanuutta, välittämistä ja s#####, lapsia, perhettä.

Eikä minulla valitettavasti ole tällähetkellä hajuakaan siitä mikä olisi oikea ratkaisu. Intuitiokin, tuo joskus hyvinkin "äänekäs" tunne on täysin hiljaa koska kumpikaan vaihtoehto ei tarkoita automaattisesti mitään muuta kun nakertavan epävarmuuden jatkumista. Molemmat mahdollisuudet ovat haastavia, molemmista maksetaan ainakin suht kohtuullisesti, molemmissa saisi tehdä töitä niskalimassa ja ottaa vastuuta niin paljon kun polla kestää mutta.

Toisessa paikassa on paljon enemmän hyvin miellyttävän tuntuisia naispuolisia töissä mutta eihän kukaan täysipäinen nyt sukupuolijakauman mukaan voi valita työpaikkaansa, eihän. Sehän olisi aivan liian inhimmillstä haluta paikkaan jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti ja hymyillen...ei kun siis mitä vit....niin siis ei.

Olisi kovin mukavaa kun vieressä olisi ihminen jonka kanssa neuvotella mikä on paras ratkaisu mutta kun ei ole niin ei ole.



Sunnuntain lauluna hyvin leppoisaa poppista


tiistai 16. helmikuuta 2016

Aika on vihollinen

Lavea otsikko mutta tuota on tullut nyt mietittyä. Ei niin että olisi mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, ei mitään joka nyt erityisesti kaduttaisi vaan siis en tiedä. Siinä missä teininä kaikki on yksinkertaista sen takia kun kaikki on niin hemmetin mustavalkoista, aikuisenpana tulee ne harmaan sävyt niin lopulta tulee kait just se ymmärrys omasta vajavaisuudesta vaikka miten haluaisi aina tehdä oikein ja menestyä ja osata toimia kuten parhaaksi on.

En tiedä, olen miettinyt menneisyydessä tekemiäni jahkailuita tänään paljon, sitä kuinka esim ennen viimeisintä exää jahkailemalla/liiallisella ns varmuuden tunteen odottamisella pilasin useamman potentiaalisen jutun ja en minä tehnyt sitäsen takia ettei ihmisessä olisi ollut potentiaalia olla the one, vaan ihan omasta epävarmuudeestani koko tilannetta kohtaan.

Tämä on täysin naurettavaa ja ei ehkä tule tapahtumaan ihan jo siksi että olen muuten niin ns itsevarma luonne (tai ainakin ulospäin annan sellaisen kuvan) mutta tiedätteko mitä oikeasti tarvitsisin: Ihmisen/tyton joka tulisi elämääni ns kysymättä minulta lupaa! Jos minulle annetaan mahdollisuus jahkata ja harkita niin helposti minä kyllä jahkaan mutta kun et kysy niin silloinkin ilmoitan eriävän mielipiteeni jos siltä tuntuu mutta en viilennä juttuja naurettavalla jahkailulla kuten niin hemmetin monta kertaa olen tehnyt.

Aika ei odota ketään ja sehän se ongelma onkin.

En tiedä, kuuntelen juuri todella pitkästä aikaa eppuja vinyyliltä tätä kirjoittaessa, ja en tiedä taas meni viime viikko puku päällä jutellessa konsultointitarjouksista, tuli kutsu 800-kilometrin päähän juttelemaan alkaisinko vetämään aika merkittävää projektia eräälle yritykselle mutta tässä tulee just se hemmetin ironia: Sen hetken siellä auton takapenkillä matkalla palaveriin voi kuvitella olevansa ihan miten menestyvä tahansa mutta jos ja kun rinnassa huutaa että vaihtaisin tän minä hetkenä tahansa siihen että mulla olisi lapsia ja onnellinen, rakkauteen perustuva parisuhde niin se menestyksen tunne karisee aika nopeasti.

Nimimerkillä: hieman haikea olo noin lievästi sanottuna.




En tiedä olen miettinyt nyt ajoittain sitäkin noiden nettideitti juttujeni vuoksi että olenko sittenkin hakenut vääränlaista ihmistä viimevuodet including suhde exän kanssa. Että kun siis itse olen sinällään hyvin kiltti mutta voimakastahtoinen parisuhteessa ja olen siten etsinyt ehkä sellaista ns hyvää ihmistä niin onko se just ollut se virhe. Että kun siis perusluonteeni jyrää aika helposti ihan tahtomatta heikompitahtoisen ihmisen niin ehkä just sen takia ihmiset joita elämääni haalin ovat just niitä jotka sitten ns kysyvät lupaa.

Että ehkä minun olisi pitänyt laittaa se naisen voimakastahtoisuuus ihan sinne etusijalle prioriteetiksi koska lopulta se on kuitenkin ehkä se joka tasottaisi sekä mun voimakastahtoisuutta, osaisi ja uskaltaisi laittaa minulle kunnolla vastaan ja siten ottaa vastuuta meidän mahdollisesta parisuhteesta ja siitä miten asiat menee. Ei kokoajan, enkä minä mitään pirttihirmua, kodinhoitajaa tai kaapinpaikan kertojaa tarkoita vaan just ihmistä joka voisi jakaa sitä vetovastuuta parisuhteesta ja yhteiselämästä edes joskus ja nimenomaan tuota ns yhteistä hyvää ajatellen.

En tiedä, alunpitäen tuo tuli nyt taas mieleen kun muutama viikko sitten oli juttua siitä kuinka suomalaiset naiset ovat alistaneet suomalaiset miehet parisuhteissa ja miehellä ole mitään sanavaltaa. On minullakin toki voimakastahtoisia kumppaneita ollut mutta ei mitään tuollaista ja vaikea kuvitella että olisi mahdollistakaan minun luonteenlaadullani / persoonallisuudellani.

Ja en tiedä, jotenkin se koko keskustelukin oli minusta hieman kumma, joku kirjoitti kolumnin kuinka suomalainen mies ei ole sika (iltasanomien päätoimittaja muistaakseni) viitaten laajempaan tapaan käsitellä miehiä mediassa yms ja minusta yksi kommentti ko kolumniin kuvasi koko keskustelun absurdiutta hyvin: Minä olen suomalainen mies enkä minä kaipaa tai tarvitse kenenkään tunnustusta tai hyväksyntää sille että minä en ole sika. Minä tiedän sen ihan itsekkin.

Minusta ko kommentti oli siis harvinaisen osuva ja juuri se miten ihmisten, miesten ja naisten pitäisi yleisestikkin ajatella siis itsekunnioitus mielessä kansallisuudesta riippumatta. Ei kunnioitusta voi joutua pyytämään ja jos joutuu, se on sen merkki että sitä ei ole. Jos mies ei halua olla parisuhteessa alistettu ja ilman sanavaltaa, kannattaa ihan ensiksi katsoa peiliin ja lopettaa alistuminen. Se voi tarkoittaa huutoa, se voi tarkoitaa riitoja ja jopa eroa jossain tapauksessa jos toinen on luonteeltaan pahakin diktaattori mutta se on ainoa tapa muuttaa tilanne eikä mikään kuiskaamalla pyydetty toive et saisinko minäkin päättää mitä vessapaperia ostetaan.

Sen vallan mukana tulee toki sitten vastuukin, eli luulen että osaltaan tuossa saattaa olla kyse siitäettä tässä tapauksessa jotkut miehet ovat ulkoistaneet valtaa tavallaan tahallaan koska välttävät sillä vastuunottamista asioiden hoitamisesta ja päättämisestä. Toinen asia on se että ainakaan osaan asioista keskivertomiehellä ei ole edes suurempaa mielipidettä jolloin miksi ns taistella kun pääsee helpommalla antamalla toisen valita sen verhojen värin joka ei itselle merkitse niin paljon kuitenkaan.


En tiedä, tulee mieleen ensimmäinen ajatus kun jouluna vanhempieni luona tv:stä tuli eliittikumppani sivuston mainos: Aku Ankasta vuosikausia sitten lukemani jossa Aku on naamioitunut ennustajaeukoksi/selvännäkijäksi sirkuksessa ja ennustaa Hannulle: Sinulle sopivin kumppani on sahapukki.




Ehkä olen vaan väsynyt siihen että tuntuu että omalla kohdalla asiat tuntuvat tosiaan olevan täysin päinvastoin mitä tulee asioiden ja suhteen edistymiseen, että jotenkin minun pitää nyt ottaa aina vastuu kaikesta ja kaiken edistymisestä, ihan jo alkaen ensitreffeistä alkaen. Että mitä jos se toinen tekisi aloitteen ensisuudelmaan, mitä jos se toinen pitäisi keskustelua käynnissä silloin jos se uhkaa hyytyä, mitä jos se toinen pitäisi tunnelmaa hyvänä ettei minun täytyisi olla se seremoniamestari ihan joka käänteessä.

Enkä minä nyt tarkoita mitään sukupuoliroolien kääntämistä päälaelleeen, enkä sitä etttei miehen ns kuuluisi viedä jos tanssitaan ja kyllä minä oman osuuteni teen mutta itse kaipaan että edes naispuolinenkin ottaisi vastuuta siitä että kaikki menee hyvin eikä katsele vierestä passiivisena.

En tiedä, ehkä kyse on vain tuurista/sattumasta koska jos mietin historiaan niin on minulla aiemmin elämässä ollut noita paljon aktiivisempiakin tapauksia mutta jostain syystä nyt tullut vastaan vain tuota toista, passiivista ääripäätä jonka kanssa sukupuoliroolit tuntuu olevan suoraan kun 50-luvulta paitsi että nyt naisen  ei voi odottaa tekevän yhtään mitään kun korkeintaan näyttävän hyvältä.

Jossain oli kirjoitus että se on tämä iki-ihana selfie kultttuuri, kaikki vaan katsovat mitä tuo toinen voi minulle tehdä ja antaa ja ihmiset ovat unohtaneet sen kultaisen neuvon että suhteesta, niinkuin elämästä yleensäkin, saa parhaimmillaankin vaan juuri sitä mitä siihen itse antaa.

En tiedä noista mun nettitreffailuista, jotenkin oli kyllä sinänsä ihan viehättävä ihminen nyt viime treffeillä mutta jotenkin just tuo että minä sain olla se seremoniamestari hieman häiritsi. Ei sikäli etten osaisi ja voisi sitä tehdä, päinvastoin uskon viihdyttäneeni ko ihmistä ihan hyvin koko illan ja vein vielä kukkia ja saatoin kotiin jne eli ihan herrasmies meiningillä loppuunasti mutta, en tiedä, jotenkin tuollaisesta jää vähän sellainen fiilis kuin olisi ollut duunissa.

Katsellaan, eipä tässä ole nyt just mikään muukaan selvillä. Päinvastoin, tuntuu että koko elämä on yhtä päiväni murmelina elokuvaa jo usean kuukauden putkeen tekee niin tai näin.

Illan kappaleena hieman otsikon mukaisesti





sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Illan toinen postaus: hetket

Ai että onko hän nyt tavannut jonkun uuden? No en tai siis ehkä tai siis en tiedä. Se minkä tiedän on että vaikka olotila on eilisen johdosta vähintäänkin mielenkiintoinen (lue; Järkyttävä) ja tunneskaala vetää kuin hollywood elokuvasssa sankarista roistoksi ja ihastuksesta kaipaukseen ihan vaan asioita yksin pohtiessa niin yhdestä asiasta olen onnellinen.

Se yksi asia on tunne siitä että on elossa, normi-elämässä kun ei edelleenkään mene asiat niin kovin onnekkaasti on todella vapauttavaa ottaa tuollainen sokka irti ilta jossa tanssittiin kenenkään mielipiteestä välittämättä tuntikausia, flirtattiin vastakkaiselle sukupuolelle, vähän jotain pientä kädestä pitelyä ja toisaalta tullut treffikutsu ensiviikolle.

En minä tiedä onko kyseinen nainen/ihminen ollenkaan minun ihminen, ehkä ei, ehkä kyllä mutta ainakin jotain tapahtuu ja ainakin hän on persoonallinen.   En minä tiedä kannattiko tuhlata XXXeuroa yhteen ravintolailtaan tai itseasiassa tiedän: Kannatti. Kannatti ja kannatti. Elämä on hetkiä ja kuten kello 6 aamulla jatko kemuissa kädestä pitely kumppanille (entuudestaan tuntematon baarituttavuus) filosofoin: Kukaan ei voi viedä hyvää (edes lyhyttä) hetkeä pois. Se hetki kun vähän tanssittiin ja viettomasti hieman kiehnättiin (siis oikeasti todella viettomasti) ja vähän juteltiin käsi kädessä oli/on se juttu.

Toki jos pää ei olisi ollut niin täynnä niin siitä olisi voinut kehittää jonkun krohom.. läheisemmänkin kanssakäymisen ja kuka tietää mitä siitä olisi seurannut mutta se ei ole se pointti. Pointti on se hetki ja yleensäkin hyvät hetket elämässä, niistä elämä koostuu ja ainakin minä arvostan tuollaisia random pikku muistojakin usein vielä vuosien jälkeenkin.

Samoin en voi tietää mitä noista ensiviikon treffeistäni seuraa mutta olen aika innoissaan siitä että tulisi edes joku hyvä hetki jos ei sen enempää. Ja ei, hetken ei tosiaan täydy tarkoittaa seksiä ja minä olenkin nyt vähän muuttanut suhtautumistani siihen . Tai siis, hmm miten tämän nyt selittäisi,
olen oikeastaan koko elämäni pitänyt yllä kuvitelmaa että olisi suotavaa harrastaa seksiä sinkkuna ollessaankin tyyliin x määrä ja varsinkin nuorempana tuli ehkä seurattua tuota omaa ohjenuoraa aika putkiaivoisesti kuuntelematta aina omaa halua edes.

Se mihin se tietysti johti oli että harrastin varsinkin yy suhteissa (vaikka minulla ei niitä nyt niin kovin paljoa olekkaan elämässä ollut) aivan liikaa huonoa keksiä, ei siksi että minussa tai toisessa olisi ollut vikaa vaan ihan siksi ettei välillämme ollut kemiaa. Nyt (kuten arvata saattaa) olenkin päättänyt että en yksinkertaisesti mene enää koskaan sänkyyn ihmisen kanssa jonka kanssa en tunne kemiaa.

En vaikka se tarkottaisi miten pitkää taukoa tahansa, Se ei vain ole sen arvoista kun lopulta suuhun jää vain huono maku kuitenkin. Sen vuoksi ei minulla oikeastaan ole aavistustakaan tuleeko ensiviikon treffien seurauksena lakanoiden vaihtoa vai ei mutta siinä missä se oli Oliver 25v:lle ainakin jonkinasteinen tavoite (ajatteli sitä tietoisesti tai ei) (kuten varmasti miltei kaikille miehille) niin nyt se ei enää ole sitä. Paitsi juu siis jos välillämme on kemiaa ja intoa niin toki silloin, mutta minkäänasteinen itsetarkoitus se ei enää minulle ole vaikka miten aika kuluisi.

Ja ei, en usko että minulla on vikaa hormoni toiminnassa (koputtaa puuta) vaan en vaan enää koskaan halua huonoa keksiä, Hyvää keksiä: Kyllä kiitos, mieluiten heti ja paljon ja usein ja ai että kun tapaisikin vaihteeksi ihmisen jonka kanssa voisi iloitella oikein antaumuksella ja enemmänkin mutta mekaanista, tylsää, kylmää, etäistä (huom: liioittelen tarkoituksella), kiitos mutta ei kiitos.Never again.

Voi että onkin ikävä hyvää peuhaamista, ei siis että edes p#nettaisi vaan siis ihan ihon ikävä, nukkua yhdessä alasti, ideaalisti ehkäisyt (ja luottamus) hoidettu niin ettei sitä tarvitse miettiä lainkaan vaan voit herätä nukahtaa, aloittaa, lopettaa täysin spontaanisti ja olla miettimättä sekuntiakaan kenen sormi on kenen suussa ja minne tulla tai olla tulematta.

Olivers essential collection vol 4, rakkauslaulut ja viimeiset hitaat (siirappi varoitus)

Jo ihan blogin aiheeeseen viitatenkin lienee vähintäänkin kohtuullista omistaa yksi postaus rakkauslauluille räminän ja muun poppiksen ohella. Vaikka pidänkin rakkauslauluista niin harvemmin nyt tulee oikein kuuntelemalla ko genreä kuunneltua.

En tiedä oliko muna vai kana ensin mutta moniin liittyy esim niin paljon muistoja jotka voi olla liikaa että ko kappaleita voisi kuunnella vaikka keskellä päivää. Toisaalta on toki olemassa rakkauslauluja joista pidän ilman voimakasta tunne-muistoa (ja joita voi siksi nauttia arkisemmassakin fiiliksessä) mutta ne on tavallaan vähän eri juttu.

Yksi tilanne jossa tietysti tulee ko genreä kuunneltua enemmän on jos ko kappale on osana elokuvaa tai sarjaa. Esim Miami Vice sarjan (ja se joka pitää siitä pari vuotta sitten julkaistusta elokuvasta tai siis joka vertaa sitä alkuperäiseen sarjaan pitäisi tuomita pyhänhäväistyksestä:) useat kohtaukset tai niiden "voimakkuus" perustuu niin taustalla soiviin rakkauslauluihin että se on olennainen osa koko kokonaisuutta.



Jokatapauksessa pidemmittä puheitta;


Don Johnsson - Voice on a Hotline.
Oli vain pakko laittaa tämä nyt kun kerran niin hyvin pohjustin:) Omistan tämän myös vinyylinä ja tähän liittyy kyllä niin mielettömästi muistoja. Siis ei ehkä niinkään kappaleeseen pelkästään
vaan tilanteeseen jossa kyseistä levyä soitetaan jollekkin pahaa aavistamattomalle:)
kauniimman sukupuolen edustajalle jatkoilla. Rehellisyyden nimissä muistaakseni kertaakaan kukaan kyseinen ihminen ei kyllä ymmärtänyt tai ainakaan osoittanut innostusta kyseistä kappaletta kohtaan.

Johtuiko vähäinen innostus siitä että kello oli tuolloin todnäk lähellä aamu kuutta (siis nyt puhutaan ihan aikuisten tavattu baarissa jatkoista) vai vääränmakuisesta punaviinistä (vai Oliverin jutuista) nin en voi tietää. Itse kuitenkin nautin laulusta joka kerta ihan yhtä täysillä:)


Draamaa, tunnelmaa ja 80 lukua





2. Hanoi Rocks - Dont you ever leave me
Nyt mennään Oliverin muistoissa vielä taakseppäin Don Johnssonistakin, Aikaan kun ei vielä baariin päässyt kuin väärennetyillä henkkareilla jos niilläkään.  Ensirakkauteen, siihen uskoon toivoon ja
aivan uskomattomaan paloon kun se roihahti ja siihen tuskaan kun ko ihminen ilmoitti että haluaa erota.

Oliver 15v ei ollut koskaan kokenut sellaista surua rinnassaan ja en voi edes kuvailla sitä tunteiden myllerrystä mitä tuon ikäisenä sydänsuruisena käy lävitse. Auts.
Mehän palasimme kyllä sitten yhteen ja oltiin yhdessä vielä 3 vuotta mutta enhän minä sitä voinut silloin tietää. Muistan vielä paikankin jossa eroaminen tapahtui, se oli joku kaupunginosafestivaali. Jokatapauksessa sen kauemmin jaarittelematta, hyvin tärkeä ja henkkoht
kappale minulle.




3. Foreigner - I want to know what love is
En minä tiedä miksi olen niin ihastunut 80-luvun siirappi-slovareihin, joku dramatiikka
niissä on joka vain kolahtaa. Tämäkin ollut tietty Miami Vice sarjassa
mutta luulisin että pitäisin tästä paljon vaikka ei olisi ollutkaan.  Sinänsä tämä laulu ei henkilöidy oikein kehenkään tiettyyn ihmiseen eikä edes ajanjaksoon koska kaikki exänikin pitivät tätä aivan liian siirappisena.

 



4. Bryan Ferry - Slave to love
Oliver 18v ja paikkana joku etelän lomakohde. Aikaa jolloin sisällä sai vielä polttaa eli saakelisti savua, neon (laser)valoja, peilipalloja, ja liikaa alkoholia. Kuitenkin loistokappale kaikesta huolimatta.




5. Frankie goes to Hollywood - Power of love
Toinen kappale jota kukaan ex ei ole koskaan suostunut tanssimaan edes kotioloissa, en tiedä onko minulla ollut harvinaisen estyneitä exiä vai ihan vaan hemmetin siirappinen musiikkimaku.
Jos tätä huudattaa stereoista kunnon volumella niin kyllähän ne kylmät väreet irtoavat joka kerta.





6. Eurythmics - Miracle of Love
Nyt ollaan rakkauslaulujen top 3sessa ja minulla on tosi kaunis muisto tästä jonka olen muistaakseni kertonutkin, Pitkän suhteen jälkeen ensimmäinen ihminen jonka kanssa päädyin yhteen noin 6kk suruajan vietettyäni (en nyt muista oliko siinä ehkä joku yy juttu mutta siis ensimäinen uusi suhde) No jokatapauksessa, ko ihminen osasi kyllä antautua hetkeen ja meillä oli kyllä huisa kemia vaikka ko suhde sitten päättyikin (johtuen siitä että minä en ollut siihen vielä valmis).

Jokatapauksessa takaisin asiaan niin muistan kuinka me molemmat seisottiin minun silloisella sohvalla ja huudatettiin tätä kovaa ja katsottiin toisimamme puhumatta mitään. Sivuhuom ei siis oltu silloin lopettamassa suhdetta tai mitään vaan olikohan toiset treffit (tai siis niiden jälkeinen aamu) tai jotain mutta jostain syystä meidän välillä oli paljon kemiaa ja ko hetki oli hyvin tunteellinen.
Huisa fiilis ja huisa tyttö / ihminen kaikinpuolin.






7. Pelle Miljoona - Tahdon Rakastella sinua
Viime kerta kun kuulin tämän kappaleen se oli jonkun videon taustalla jonka joku oli salakuvannut
silja linen kannella ja upannut verkkoon. Ei liene tarvitse kertoa mitä ko videossa tapahtui.
Jokatapauksessa se nyt ei ollut ehkä elämän romanttisin hetki (katsojana siis, osallistujia en tunne joten en kommentoi:) vaan tällä kappaleella on minulle kanssa historia sinne Oliver 14v asti
Yksi ensimmäisistä lauluista jonka opin soittamaan kitaralla ja syy miksi sain tuolloin musiikista kiitettäviä numeroita vaikka muut numerot laskivat kuin se kuuluisa lehmän häntä.





8. Jonna Tervomaa (Tai no Juice mutta Jonna Tervomaan versio) - Rakkauden Haudalla
Olen tässä tätä listaa tehdessä kunnellut  kappaleita samalla ja ja minun on tosi vaikea kuunnella tätä, liikaa muistoja, liian surullinen,







Paljon jäi nyt tältäerää kappaleita laittamatta ja mahdollisesti v2 seuraa jossain vaiheessa kun pääsen itseni kanssa yhteisymmärrykseen. Esim Sineadin Nothing Compares to you, Whitneyn I will always love you, Miltei koko Dirty Dancing levy ja Madonnal Love dont live here anymore kaikki ansaitsisivat paikkansa listalla mutta koska olen laittanut ne aiemminkin (ainakin uskoakseni) niin jäivät sen takia nyt pois.
Mobyn Love Should,  Placebon Without you I am nothing ja iloisempana Weezerin girl if you are wondering if I want you too kokivat saman kohtalon vaikka kaikki ovat enemmän kuin loistokipaleita. Jos v2 tulisi niin Goo goo dollssin Iris, U2 With or without you ja Pink Floydin Wish you were here ovat kanssa miltei varmasti mukana.


Noin yleisesti ottaen ongelmahan tietysti monissa rakkauslauluissa tai siis niiden yhdessä jakamisessa on se että ne ovat niin muisto-sidonnaisia että vaikka toivon ihan oikeasti kädet kyynerpäihin asti ristissä että minulla joskus olisi kumppani joka pitäisi noista siirappisimmistakin kappaleista ja voisimme tanssia niitä yhdessä, ymmärrän että kaikkien laulujen kohdalla se ei ole realistista.

Toinen asia jonka haluan mainita ennen kun lopetan että tämä postaus on alunperin aika vanha mutta halusin julkaista tämän nyt ihan itsenikin takia. Jos elämäni nimittäin jotain kaipaisi lisää, olisi se nimenomaan rakkautta ja jotenkin se helposti unohtuu kun kaikki elämän stressit vie niin helposti mukanaan ja sit
a kyynistyy ihan huomaamattaankin. Sitten tulee iltoja kuten eilinen, jollon olimme yhden vanhan ystavani kanssa ulkona ns loppuun asti (olinkohan kotona ehka klo 7 aamulla) ja vaikka oli ihan todella hauskaa, laulua, tanssia ja naisia :) niin nyt on sitten taas niiin posketon kaipaus sen oman murun  luokse ettei tosikaan.