sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Yksinäinen merimies

Ai mikä hiton merimies? No elämän merillä tai jotain.
Joskus on aika raskasta ja yksinäistä tehdä kaikkea niin yksin ja
olla jotenkin niin kohtuuttoman epäinhimmillinen tai siis käyttäytyä kuin olisi.
Joskus on ikävä hyviä ystäviä ja ns siipimiestä. Onhan minulla hyviä ystäviä mutta kaikki nykyisin pitkän välimatkan päässä. Onhan minulla kavereita nykyisessä kotikaupungissa mutta ei ketään jonka kanssa oltaisiin ns tutkapariasteella.

Matkustelua, 8-haastattelua, exän kanssa illallinen, random jutustelua ja sosiaalisuutta, yksi viimeinen drinkki hotellin baarissa mutta sitten yksin nukkumaan.
Mä en halua nukkua yksin, en halua tehdä taas isoja maasta/maahanmuuttopäätöksiä yksin, mä olen tehnyt näitä kaikkia päätöksiä ja ratkaisuja yksin nyt niin hemmetin monta vuotta että en enää halua. Minäkin olen ihminen ja vaikka osaa niin työelämän kun perussosiaalisuuden pelit ja metkut niin minä, kuten kuka tahansa muukin, olen epävarma siitä teenkö oikeat ratkaisut.



Vaikka ulospäin sitä ei näkisi kukaan, vaikka vedän miten hyvät presentaatiot aika korkealla tasolla työskenteleville ihmisille, vaikka menen itsevarmana tutustumaan uuteen pontentiaaliseen tiimiin ja saan 6 tyttöä nauramaan ja osan vielä katsomaan peräänkin kun kävelen pois niin lopulta minäkin olen ihan yhtä läheisyyttä ja kumppanuutta kaipaava ihminen kuin kuka tahansa. Ja ihan yhtä itun hajalla ja yksinäinen kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu.

En minä vollota, menen salile ja kyykkään niin kauan, raskaasti, syvään ja hartaasti että endorfiinit nousevat tarpeeksi korkealle peittäen sen yksinäisyyden tunteen.
Laitan murinaa stereoihin, huokaisen syvään ja totean että hitot ja ei muuta kuin liikkeelle.

Ai että mikäkö tämän jutun pointti oli, no ei kait mikään avautumista ihmeellisempi. Yritän myydä erästä työmahdollisuutta itselleni sillä että uudessa kaupungissa ja ko palkalla minulla olisi varaa isompaan asuntoon jossa on vielä iso kattoterassi. Samalla yritän parhaani unohtaa sen että mihin ihmeeseen minä tarvitsisin yksin isompaa asuntoa tai kattoterassia, aivan en yhtään mihinkään. Päinvastoin, jos nykyinen viisikymmentäkin tuntuu ajoittain tyhjältä niin tilan kasvattaminen tuskin parantaisi asiaa. Tutkailen uusien televisioiden hintoja vaikka suuren osan ajasta minua lähinnä ahdistaa nykyinenkin tavaramäärä ja tekisi mieli myydä kaikki nämäkin (no ei ehkä sänkyä ja stereoita mutta siis noin yleisesti).



Kaipaisin pysyvyyttä, niin työssä kuin erityisesti parisuhteessa. En vaiheilua, en ehkä edes uusia haasteita. Pysyvyyttä, luottamusta, tukea, kumppanuutta, välittämistä ja s#####, lapsia, perhettä.

Eikä minulla valitettavasti ole tällähetkellä hajuakaan siitä mikä olisi oikea ratkaisu. Intuitiokin, tuo joskus hyvinkin "äänekäs" tunne on täysin hiljaa koska kumpikaan vaihtoehto ei tarkoita automaattisesti mitään muuta kun nakertavan epävarmuuden jatkumista. Molemmat mahdollisuudet ovat haastavia, molemmista maksetaan ainakin suht kohtuullisesti, molemmissa saisi tehdä töitä niskalimassa ja ottaa vastuuta niin paljon kun polla kestää mutta.

Toisessa paikassa on paljon enemmän hyvin miellyttävän tuntuisia naispuolisia töissä mutta eihän kukaan täysipäinen nyt sukupuolijakauman mukaan voi valita työpaikkaansa, eihän. Sehän olisi aivan liian inhimmillstä haluta paikkaan jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti ja hymyillen...ei kun siis mitä vit....niin siis ei.

Olisi kovin mukavaa kun vieressä olisi ihminen jonka kanssa neuvotella mikä on paras ratkaisu mutta kun ei ole niin ei ole.



Sunnuntain lauluna hyvin leppoisaa poppista


tiistai 16. helmikuuta 2016

Aika on vihollinen

Lavea otsikko mutta tuota on tullut nyt mietittyä. Ei niin että olisi mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, ei mitään joka nyt erityisesti kaduttaisi vaan siis en tiedä. Siinä missä teininä kaikki on yksinkertaista sen takia kun kaikki on niin hemmetin mustavalkoista, aikuisenpana tulee ne harmaan sävyt niin lopulta tulee kait just se ymmärrys omasta vajavaisuudesta vaikka miten haluaisi aina tehdä oikein ja menestyä ja osata toimia kuten parhaaksi on.

En tiedä, olen miettinyt menneisyydessä tekemiäni jahkailuita tänään paljon, sitä kuinka esim ennen viimeisintä exää jahkailemalla/liiallisella ns varmuuden tunteen odottamisella pilasin useamman potentiaalisen jutun ja en minä tehnyt sitäsen takia ettei ihmisessä olisi ollut potentiaalia olla the one, vaan ihan omasta epävarmuudeestani koko tilannetta kohtaan.

Tämä on täysin naurettavaa ja ei ehkä tule tapahtumaan ihan jo siksi että olen muuten niin ns itsevarma luonne (tai ainakin ulospäin annan sellaisen kuvan) mutta tiedätteko mitä oikeasti tarvitsisin: Ihmisen/tyton joka tulisi elämääni ns kysymättä minulta lupaa! Jos minulle annetaan mahdollisuus jahkata ja harkita niin helposti minä kyllä jahkaan mutta kun et kysy niin silloinkin ilmoitan eriävän mielipiteeni jos siltä tuntuu mutta en viilennä juttuja naurettavalla jahkailulla kuten niin hemmetin monta kertaa olen tehnyt.

Aika ei odota ketään ja sehän se ongelma onkin.

En tiedä, kuuntelen juuri todella pitkästä aikaa eppuja vinyyliltä tätä kirjoittaessa, ja en tiedä taas meni viime viikko puku päällä jutellessa konsultointitarjouksista, tuli kutsu 800-kilometrin päähän juttelemaan alkaisinko vetämään aika merkittävää projektia eräälle yritykselle mutta tässä tulee just se hemmetin ironia: Sen hetken siellä auton takapenkillä matkalla palaveriin voi kuvitella olevansa ihan miten menestyvä tahansa mutta jos ja kun rinnassa huutaa että vaihtaisin tän minä hetkenä tahansa siihen että mulla olisi lapsia ja onnellinen, rakkauteen perustuva parisuhde niin se menestyksen tunne karisee aika nopeasti.

Nimimerkillä: hieman haikea olo noin lievästi sanottuna.




En tiedä olen miettinyt nyt ajoittain sitäkin noiden nettideitti juttujeni vuoksi että olenko sittenkin hakenut vääränlaista ihmistä viimevuodet including suhde exän kanssa. Että kun siis itse olen sinällään hyvin kiltti mutta voimakastahtoinen parisuhteessa ja olen siten etsinyt ehkä sellaista ns hyvää ihmistä niin onko se just ollut se virhe. Että kun siis perusluonteeni jyrää aika helposti ihan tahtomatta heikompitahtoisen ihmisen niin ehkä just sen takia ihmiset joita elämääni haalin ovat just niitä jotka sitten ns kysyvät lupaa.

Että ehkä minun olisi pitänyt laittaa se naisen voimakastahtoisuuus ihan sinne etusijalle prioriteetiksi koska lopulta se on kuitenkin ehkä se joka tasottaisi sekä mun voimakastahtoisuutta, osaisi ja uskaltaisi laittaa minulle kunnolla vastaan ja siten ottaa vastuuta meidän mahdollisesta parisuhteesta ja siitä miten asiat menee. Ei kokoajan, enkä minä mitään pirttihirmua, kodinhoitajaa tai kaapinpaikan kertojaa tarkoita vaan just ihmistä joka voisi jakaa sitä vetovastuuta parisuhteesta ja yhteiselämästä edes joskus ja nimenomaan tuota ns yhteistä hyvää ajatellen.

En tiedä, alunpitäen tuo tuli nyt taas mieleen kun muutama viikko sitten oli juttua siitä kuinka suomalaiset naiset ovat alistaneet suomalaiset miehet parisuhteissa ja miehellä ole mitään sanavaltaa. On minullakin toki voimakastahtoisia kumppaneita ollut mutta ei mitään tuollaista ja vaikea kuvitella että olisi mahdollistakaan minun luonteenlaadullani / persoonallisuudellani.

Ja en tiedä, jotenkin se koko keskustelukin oli minusta hieman kumma, joku kirjoitti kolumnin kuinka suomalainen mies ei ole sika (iltasanomien päätoimittaja muistaakseni) viitaten laajempaan tapaan käsitellä miehiä mediassa yms ja minusta yksi kommentti ko kolumniin kuvasi koko keskustelun absurdiutta hyvin: Minä olen suomalainen mies enkä minä kaipaa tai tarvitse kenenkään tunnustusta tai hyväksyntää sille että minä en ole sika. Minä tiedän sen ihan itsekkin.

Minusta ko kommentti oli siis harvinaisen osuva ja juuri se miten ihmisten, miesten ja naisten pitäisi yleisestikkin ajatella siis itsekunnioitus mielessä kansallisuudesta riippumatta. Ei kunnioitusta voi joutua pyytämään ja jos joutuu, se on sen merkki että sitä ei ole. Jos mies ei halua olla parisuhteessa alistettu ja ilman sanavaltaa, kannattaa ihan ensiksi katsoa peiliin ja lopettaa alistuminen. Se voi tarkoittaa huutoa, se voi tarkoitaa riitoja ja jopa eroa jossain tapauksessa jos toinen on luonteeltaan pahakin diktaattori mutta se on ainoa tapa muuttaa tilanne eikä mikään kuiskaamalla pyydetty toive et saisinko minäkin päättää mitä vessapaperia ostetaan.

Sen vallan mukana tulee toki sitten vastuukin, eli luulen että osaltaan tuossa saattaa olla kyse siitäettä tässä tapauksessa jotkut miehet ovat ulkoistaneet valtaa tavallaan tahallaan koska välttävät sillä vastuunottamista asioiden hoitamisesta ja päättämisestä. Toinen asia on se että ainakaan osaan asioista keskivertomiehellä ei ole edes suurempaa mielipidettä jolloin miksi ns taistella kun pääsee helpommalla antamalla toisen valita sen verhojen värin joka ei itselle merkitse niin paljon kuitenkaan.


En tiedä, tulee mieleen ensimmäinen ajatus kun jouluna vanhempieni luona tv:stä tuli eliittikumppani sivuston mainos: Aku Ankasta vuosikausia sitten lukemani jossa Aku on naamioitunut ennustajaeukoksi/selvännäkijäksi sirkuksessa ja ennustaa Hannulle: Sinulle sopivin kumppani on sahapukki.




Ehkä olen vaan väsynyt siihen että tuntuu että omalla kohdalla asiat tuntuvat tosiaan olevan täysin päinvastoin mitä tulee asioiden ja suhteen edistymiseen, että jotenkin minun pitää nyt ottaa aina vastuu kaikesta ja kaiken edistymisestä, ihan jo alkaen ensitreffeistä alkaen. Että mitä jos se toinen tekisi aloitteen ensisuudelmaan, mitä jos se toinen pitäisi keskustelua käynnissä silloin jos se uhkaa hyytyä, mitä jos se toinen pitäisi tunnelmaa hyvänä ettei minun täytyisi olla se seremoniamestari ihan joka käänteessä.

Enkä minä nyt tarkoita mitään sukupuoliroolien kääntämistä päälaelleeen, enkä sitä etttei miehen ns kuuluisi viedä jos tanssitaan ja kyllä minä oman osuuteni teen mutta itse kaipaan että edes naispuolinenkin ottaisi vastuuta siitä että kaikki menee hyvin eikä katsele vierestä passiivisena.

En tiedä, ehkä kyse on vain tuurista/sattumasta koska jos mietin historiaan niin on minulla aiemmin elämässä ollut noita paljon aktiivisempiakin tapauksia mutta jostain syystä nyt tullut vastaan vain tuota toista, passiivista ääripäätä jonka kanssa sukupuoliroolit tuntuu olevan suoraan kun 50-luvulta paitsi että nyt naisen  ei voi odottaa tekevän yhtään mitään kun korkeintaan näyttävän hyvältä.

Jossain oli kirjoitus että se on tämä iki-ihana selfie kultttuuri, kaikki vaan katsovat mitä tuo toinen voi minulle tehdä ja antaa ja ihmiset ovat unohtaneet sen kultaisen neuvon että suhteesta, niinkuin elämästä yleensäkin, saa parhaimmillaankin vaan juuri sitä mitä siihen itse antaa.

En tiedä noista mun nettitreffailuista, jotenkin oli kyllä sinänsä ihan viehättävä ihminen nyt viime treffeillä mutta jotenkin just tuo että minä sain olla se seremoniamestari hieman häiritsi. Ei sikäli etten osaisi ja voisi sitä tehdä, päinvastoin uskon viihdyttäneeni ko ihmistä ihan hyvin koko illan ja vein vielä kukkia ja saatoin kotiin jne eli ihan herrasmies meiningillä loppuunasti mutta, en tiedä, jotenkin tuollaisesta jää vähän sellainen fiilis kuin olisi ollut duunissa.

Katsellaan, eipä tässä ole nyt just mikään muukaan selvillä. Päinvastoin, tuntuu että koko elämä on yhtä päiväni murmelina elokuvaa jo usean kuukauden putkeen tekee niin tai näin.

Illan kappaleena hieman otsikon mukaisesti





sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Illan toinen postaus: hetket

Ai että onko hän nyt tavannut jonkun uuden? No en tai siis ehkä tai siis en tiedä. Se minkä tiedän on että vaikka olotila on eilisen johdosta vähintäänkin mielenkiintoinen (lue; Järkyttävä) ja tunneskaala vetää kuin hollywood elokuvasssa sankarista roistoksi ja ihastuksesta kaipaukseen ihan vaan asioita yksin pohtiessa niin yhdestä asiasta olen onnellinen.

Se yksi asia on tunne siitä että on elossa, normi-elämässä kun ei edelleenkään mene asiat niin kovin onnekkaasti on todella vapauttavaa ottaa tuollainen sokka irti ilta jossa tanssittiin kenenkään mielipiteestä välittämättä tuntikausia, flirtattiin vastakkaiselle sukupuolelle, vähän jotain pientä kädestä pitelyä ja toisaalta tullut treffikutsu ensiviikolle.

En minä tiedä onko kyseinen nainen/ihminen ollenkaan minun ihminen, ehkä ei, ehkä kyllä mutta ainakin jotain tapahtuu ja ainakin hän on persoonallinen.   En minä tiedä kannattiko tuhlata XXXeuroa yhteen ravintolailtaan tai itseasiassa tiedän: Kannatti. Kannatti ja kannatti. Elämä on hetkiä ja kuten kello 6 aamulla jatko kemuissa kädestä pitely kumppanille (entuudestaan tuntematon baarituttavuus) filosofoin: Kukaan ei voi viedä hyvää (edes lyhyttä) hetkeä pois. Se hetki kun vähän tanssittiin ja viettomasti hieman kiehnättiin (siis oikeasti todella viettomasti) ja vähän juteltiin käsi kädessä oli/on se juttu.

Toki jos pää ei olisi ollut niin täynnä niin siitä olisi voinut kehittää jonkun krohom.. läheisemmänkin kanssakäymisen ja kuka tietää mitä siitä olisi seurannut mutta se ei ole se pointti. Pointti on se hetki ja yleensäkin hyvät hetket elämässä, niistä elämä koostuu ja ainakin minä arvostan tuollaisia random pikku muistojakin usein vielä vuosien jälkeenkin.

Samoin en voi tietää mitä noista ensiviikon treffeistäni seuraa mutta olen aika innoissaan siitä että tulisi edes joku hyvä hetki jos ei sen enempää. Ja ei, hetken ei tosiaan täydy tarkoittaa seksiä ja minä olenkin nyt vähän muuttanut suhtautumistani siihen . Tai siis, hmm miten tämän nyt selittäisi,
olen oikeastaan koko elämäni pitänyt yllä kuvitelmaa että olisi suotavaa harrastaa seksiä sinkkuna ollessaankin tyyliin x määrä ja varsinkin nuorempana tuli ehkä seurattua tuota omaa ohjenuoraa aika putkiaivoisesti kuuntelematta aina omaa halua edes.

Se mihin se tietysti johti oli että harrastin varsinkin yy suhteissa (vaikka minulla ei niitä nyt niin kovin paljoa olekkaan elämässä ollut) aivan liikaa huonoa keksiä, ei siksi että minussa tai toisessa olisi ollut vikaa vaan ihan siksi ettei välillämme ollut kemiaa. Nyt (kuten arvata saattaa) olenkin päättänyt että en yksinkertaisesti mene enää koskaan sänkyyn ihmisen kanssa jonka kanssa en tunne kemiaa.

En vaikka se tarkottaisi miten pitkää taukoa tahansa, Se ei vain ole sen arvoista kun lopulta suuhun jää vain huono maku kuitenkin. Sen vuoksi ei minulla oikeastaan ole aavistustakaan tuleeko ensiviikon treffien seurauksena lakanoiden vaihtoa vai ei mutta siinä missä se oli Oliver 25v:lle ainakin jonkinasteinen tavoite (ajatteli sitä tietoisesti tai ei) (kuten varmasti miltei kaikille miehille) niin nyt se ei enää ole sitä. Paitsi juu siis jos välillämme on kemiaa ja intoa niin toki silloin, mutta minkäänasteinen itsetarkoitus se ei enää minulle ole vaikka miten aika kuluisi.

Ja ei, en usko että minulla on vikaa hormoni toiminnassa (koputtaa puuta) vaan en vaan enää koskaan halua huonoa keksiä, Hyvää keksiä: Kyllä kiitos, mieluiten heti ja paljon ja usein ja ai että kun tapaisikin vaihteeksi ihmisen jonka kanssa voisi iloitella oikein antaumuksella ja enemmänkin mutta mekaanista, tylsää, kylmää, etäistä (huom: liioittelen tarkoituksella), kiitos mutta ei kiitos.Never again.

Voi että onkin ikävä hyvää peuhaamista, ei siis että edes p#nettaisi vaan siis ihan ihon ikävä, nukkua yhdessä alasti, ideaalisti ehkäisyt (ja luottamus) hoidettu niin ettei sitä tarvitse miettiä lainkaan vaan voit herätä nukahtaa, aloittaa, lopettaa täysin spontaanisti ja olla miettimättä sekuntiakaan kenen sormi on kenen suussa ja minne tulla tai olla tulematta.

Olivers essential collection vol 4, rakkauslaulut ja viimeiset hitaat (siirappi varoitus)

Jo ihan blogin aiheeeseen viitatenkin lienee vähintäänkin kohtuullista omistaa yksi postaus rakkauslauluille räminän ja muun poppiksen ohella. Vaikka pidänkin rakkauslauluista niin harvemmin nyt tulee oikein kuuntelemalla ko genreä kuunneltua.

En tiedä oliko muna vai kana ensin mutta moniin liittyy esim niin paljon muistoja jotka voi olla liikaa että ko kappaleita voisi kuunnella vaikka keskellä päivää. Toisaalta on toki olemassa rakkauslauluja joista pidän ilman voimakasta tunne-muistoa (ja joita voi siksi nauttia arkisemmassakin fiiliksessä) mutta ne on tavallaan vähän eri juttu.

Yksi tilanne jossa tietysti tulee ko genreä kuunneltua enemmän on jos ko kappale on osana elokuvaa tai sarjaa. Esim Miami Vice sarjan (ja se joka pitää siitä pari vuotta sitten julkaistusta elokuvasta tai siis joka vertaa sitä alkuperäiseen sarjaan pitäisi tuomita pyhänhäväistyksestä:) useat kohtaukset tai niiden "voimakkuus" perustuu niin taustalla soiviin rakkauslauluihin että se on olennainen osa koko kokonaisuutta.



Jokatapauksessa pidemmittä puheitta;


Don Johnsson - Voice on a Hotline.
Oli vain pakko laittaa tämä nyt kun kerran niin hyvin pohjustin:) Omistan tämän myös vinyylinä ja tähän liittyy kyllä niin mielettömästi muistoja. Siis ei ehkä niinkään kappaleeseen pelkästään
vaan tilanteeseen jossa kyseistä levyä soitetaan jollekkin pahaa aavistamattomalle:)
kauniimman sukupuolen edustajalle jatkoilla. Rehellisyyden nimissä muistaakseni kertaakaan kukaan kyseinen ihminen ei kyllä ymmärtänyt tai ainakaan osoittanut innostusta kyseistä kappaletta kohtaan.

Johtuiko vähäinen innostus siitä että kello oli tuolloin todnäk lähellä aamu kuutta (siis nyt puhutaan ihan aikuisten tavattu baarissa jatkoista) vai vääränmakuisesta punaviinistä (vai Oliverin jutuista) nin en voi tietää. Itse kuitenkin nautin laulusta joka kerta ihan yhtä täysillä:)


Draamaa, tunnelmaa ja 80 lukua





2. Hanoi Rocks - Dont you ever leave me
Nyt mennään Oliverin muistoissa vielä taakseppäin Don Johnssonistakin, Aikaan kun ei vielä baariin päässyt kuin väärennetyillä henkkareilla jos niilläkään.  Ensirakkauteen, siihen uskoon toivoon ja
aivan uskomattomaan paloon kun se roihahti ja siihen tuskaan kun ko ihminen ilmoitti että haluaa erota.

Oliver 15v ei ollut koskaan kokenut sellaista surua rinnassaan ja en voi edes kuvailla sitä tunteiden myllerrystä mitä tuon ikäisenä sydänsuruisena käy lävitse. Auts.
Mehän palasimme kyllä sitten yhteen ja oltiin yhdessä vielä 3 vuotta mutta enhän minä sitä voinut silloin tietää. Muistan vielä paikankin jossa eroaminen tapahtui, se oli joku kaupunginosafestivaali. Jokatapauksessa sen kauemmin jaarittelematta, hyvin tärkeä ja henkkoht
kappale minulle.




3. Foreigner - I want to know what love is
En minä tiedä miksi olen niin ihastunut 80-luvun siirappi-slovareihin, joku dramatiikka
niissä on joka vain kolahtaa. Tämäkin ollut tietty Miami Vice sarjassa
mutta luulisin että pitäisin tästä paljon vaikka ei olisi ollutkaan.  Sinänsä tämä laulu ei henkilöidy oikein kehenkään tiettyyn ihmiseen eikä edes ajanjaksoon koska kaikki exänikin pitivät tätä aivan liian siirappisena.

 



4. Bryan Ferry - Slave to love
Oliver 18v ja paikkana joku etelän lomakohde. Aikaa jolloin sisällä sai vielä polttaa eli saakelisti savua, neon (laser)valoja, peilipalloja, ja liikaa alkoholia. Kuitenkin loistokappale kaikesta huolimatta.




5. Frankie goes to Hollywood - Power of love
Toinen kappale jota kukaan ex ei ole koskaan suostunut tanssimaan edes kotioloissa, en tiedä onko minulla ollut harvinaisen estyneitä exiä vai ihan vaan hemmetin siirappinen musiikkimaku.
Jos tätä huudattaa stereoista kunnon volumella niin kyllähän ne kylmät väreet irtoavat joka kerta.





6. Eurythmics - Miracle of Love
Nyt ollaan rakkauslaulujen top 3sessa ja minulla on tosi kaunis muisto tästä jonka olen muistaakseni kertonutkin, Pitkän suhteen jälkeen ensimmäinen ihminen jonka kanssa päädyin yhteen noin 6kk suruajan vietettyäni (en nyt muista oliko siinä ehkä joku yy juttu mutta siis ensimäinen uusi suhde) No jokatapauksessa, ko ihminen osasi kyllä antautua hetkeen ja meillä oli kyllä huisa kemia vaikka ko suhde sitten päättyikin (johtuen siitä että minä en ollut siihen vielä valmis).

Jokatapauksessa takaisin asiaan niin muistan kuinka me molemmat seisottiin minun silloisella sohvalla ja huudatettiin tätä kovaa ja katsottiin toisimamme puhumatta mitään. Sivuhuom ei siis oltu silloin lopettamassa suhdetta tai mitään vaan olikohan toiset treffit (tai siis niiden jälkeinen aamu) tai jotain mutta jostain syystä meidän välillä oli paljon kemiaa ja ko hetki oli hyvin tunteellinen.
Huisa fiilis ja huisa tyttö / ihminen kaikinpuolin.






7. Pelle Miljoona - Tahdon Rakastella sinua
Viime kerta kun kuulin tämän kappaleen se oli jonkun videon taustalla jonka joku oli salakuvannut
silja linen kannella ja upannut verkkoon. Ei liene tarvitse kertoa mitä ko videossa tapahtui.
Jokatapauksessa se nyt ei ollut ehkä elämän romanttisin hetki (katsojana siis, osallistujia en tunne joten en kommentoi:) vaan tällä kappaleella on minulle kanssa historia sinne Oliver 14v asti
Yksi ensimmäisistä lauluista jonka opin soittamaan kitaralla ja syy miksi sain tuolloin musiikista kiitettäviä numeroita vaikka muut numerot laskivat kuin se kuuluisa lehmän häntä.





8. Jonna Tervomaa (Tai no Juice mutta Jonna Tervomaan versio) - Rakkauden Haudalla
Olen tässä tätä listaa tehdessä kunnellut  kappaleita samalla ja ja minun on tosi vaikea kuunnella tätä, liikaa muistoja, liian surullinen,







Paljon jäi nyt tältäerää kappaleita laittamatta ja mahdollisesti v2 seuraa jossain vaiheessa kun pääsen itseni kanssa yhteisymmärrykseen. Esim Sineadin Nothing Compares to you, Whitneyn I will always love you, Miltei koko Dirty Dancing levy ja Madonnal Love dont live here anymore kaikki ansaitsisivat paikkansa listalla mutta koska olen laittanut ne aiemminkin (ainakin uskoakseni) niin jäivät sen takia nyt pois.
Mobyn Love Should,  Placebon Without you I am nothing ja iloisempana Weezerin girl if you are wondering if I want you too kokivat saman kohtalon vaikka kaikki ovat enemmän kuin loistokipaleita. Jos v2 tulisi niin Goo goo dollssin Iris, U2 With or without you ja Pink Floydin Wish you were here ovat kanssa miltei varmasti mukana.


Noin yleisesti ottaen ongelmahan tietysti monissa rakkauslauluissa tai siis niiden yhdessä jakamisessa on se että ne ovat niin muisto-sidonnaisia että vaikka toivon ihan oikeasti kädet kyynerpäihin asti ristissä että minulla joskus olisi kumppani joka pitäisi noista siirappisimmistakin kappaleista ja voisimme tanssia niitä yhdessä, ymmärrän että kaikkien laulujen kohdalla se ei ole realistista.

Toinen asia jonka haluan mainita ennen kun lopetan että tämä postaus on alunperin aika vanha mutta halusin julkaista tämän nyt ihan itsenikin takia. Jos elämäni nimittäin jotain kaipaisi lisää, olisi se nimenomaan rakkautta ja jotenkin se helposti unohtuu kun kaikki elämän stressit vie niin helposti mukanaan ja sit
a kyynistyy ihan huomaamattaankin. Sitten tulee iltoja kuten eilinen, jollon olimme yhden vanhan ystavani kanssa ulkona ns loppuun asti (olinkohan kotona ehka klo 7 aamulla) ja vaikka oli ihan todella hauskaa, laulua, tanssia ja naisia :) niin nyt on sitten taas niiin posketon kaipaus sen oman murun  luokse ettei tosikaan.