On vaarallista

(Varoitus, negaamista ja (yli)dramatisoitua synkistelyä)
kirjoittaa mitään tällaisella tuulella. Luulen että se on tuo pimeys, muiden ihmisten myös tuntema pimeys joka tarkoittaa että vaikka itse koittaisikin olla sosiaalinen niin vastahymyjä on aivan turha odottaa. Kivaan mieheen tutustuin, yey kerran noinkinpäin, on jo ihan pikkiriikkisen alkanutkin hämäämään kun kaikki uudet tutut ovat pelkästään tyttöjä. Ei meistä parhaita kavereita ko miehen kanssa ehkä tule mutta ehkä edes oluellakäynti kavereita. On niitä jo toki ennestäänkin mutta taas yksi muutti muualle, toista ei saa enää pois sohvaltaan kirveelläkään, kolmas ja neljäs ovat tulleet vuoden sisällä isiksi (onnea vaan vaikka tänään kateus sitä kohtaan pyyhkiikin mieltä niin julmasti että en halua ajatella koko asiaa), viidennellä ja kuudennella olikin lapsi jo ennestään jnejne

Jopa sillä eräällä entisellä tutulla joka sittemmin muuttui ihmiseksi jonka kanssa en halunnut enää olla missään tekemisissä (jälkeenpäin kuulin että mäiski mm jokaista tyttöystäväänsä turpiin) on kuulemma nykyisin lapsi ja parisuhde puhumattakaan exästäni joka juuri synnytti terveen pojan itselleen ja miehelleen.

Eihän se toki väärin ole että minä nyt kaikista näistä ihmisistä olen ehkä halunnut lapsia eniten ja ainoa joka en ole niitä saanut, ei väärin lainkaan, elämä on vain niin reilua.

Do something for yourself huusin itselleni aiemmin, menin ja tein, olen esim treenannut viimeiset 2vuotta niin säännöllisesti ja enemmän kuin kukaan tuttavapiiristäni. Nyt, mä en enää yksinkertaisesti tiedä mitä v#### mä voin itsessäni parantaa tai tehdä toisin että se oma ihminen kävelisi vastaan.

-Rakasta itseäsi, tuo aina oikeasti hyvä neuvo, mutta kun minä uskoakseni rakastan( tosin olen myös usein liian kova/kriittinen itseäni kohtaan), kohtalo kun ei vain rakasta vaan näyttää minulle keskisormea.

-Tee asioita joista sinä pidät, no mähän yritän minkä ylipitkiltä työpäiviltäni ehdin, kun saan esim paljon endorfiinia treenamisesta niin ajattelin että treenataan kahta kovemmin, tuloksena täysin selittämättömiä kovia vatsakramppeja yms joiden vuoksi en voi ilm treenata niin kovaa enää ja tällähetkellä en juuri ollenkaan.

-Hanki toinen työ joka ei vie sinusta kaikkea energiaa, joo oli pitkät haastattelukierrokset toiseen yritykseen joka olisi samalla sijainnut siellä minne olen halunnut muuttaa jo pitkiä aikoja takaisin, oli myös molemminpuolinen tahto kunnes minulle tarjottiin sopimusta joka olisikin sitten ollut taloudellisesti täysi huijaus.

Tekisi mieli haistattaa sille kohtalolle nyt jotain mutta ehkäpä tässä on nyt joku
Oliverin oppivuodet menossa ja tunnelinpäässä on valo (toivottavasti joku muu valo kuin lasaretin lamppujen loiste tai muu kirkas loisteputki).

Puhumme paljon, sanomme vähän

Olipa kerraa synkkä ja myrskyinen yö, yö jonka pituista ei oltu koettu koskaan. Edes pöllöt eivät laaksossa huhuilleet ja ainoa jonka tuvassa paloi valo oli karhuherra poikamies. Poikamies kirjoitti, hän joi punaviiniä ja kirjoitti mutta aina paperin valmiiksi saatuaan rypisti sen ja heitti sen roskikseen. Miten minä sanon nykyisin niin vähän hän mietti, minä joka olin pojankoltiaisena niin varma ja joskus jopa mustavalkoinen, kirjoitan nykyisin kirjoituksia jonka loppuosassa kumoan kaiken mitä alkuosassa sanoin. Puhetta, paljon tyhjää puhetta, huhuilua tyhjille seinille joita ei kiinnosta.

Ilkikurinen varis ilkkui orreltaan, sinua on miljoona tusinassa, sinua on miljoona tusinassa ja ainoa joka sinua voi koskaan enään rakastaa on vanha äitimuorisi.....

17.2.2052 HS:
Näin alkaa 75-vuotiaan esikoiskirjailija karhuherra poikamiehen esikoisromaani joka on herättänyt ennen näkemätöntä kohua siitä kuinka....

Suunnaton synkistely

Voi luoja että voi ihmistä synkistyttää, eilen ulkona ns aamuun asti ja kaksinkäsin ja nyt Timo niminen herrasmies huutaa stereoista kuinka on satanut puolivuotta eikä sateelle loppua näy.

En puhu kellekkään naiselle enään koskaan, olkaa yksin, mä menen kotiin, mä menen jumppaan, mä menen töihin, mä menen nukkumaan, mä menen pois.

Uskotaan hyvä kohtalo, nyt ei ole aika, koskaan ei enään ehkä ole aika, rakkaus on kuollut, usko on poissa. Kukaan ei usko enään kädestä pitämiseen, katsovat muo kuin hullua ja nauravat että mitä toikin kuvittelee, ihan kuin joku tota muka joskus voisi rakastaa.

Toivottavasti eräs ystävättäreni on kotona, voisi vaikka vähän jutella jonkun kanssa.


Mitä helvettiä me tehdään...