lauantai 27. helmikuuta 2010

Uusi yritys

Huomaan istuvani polvillani, mulla on niin
mielettömän ikävä sinua mutta sinä et vain tule. Istuin eilen yksinäni baarissa kun kaverini oli lähtenyt, viereen tuli poika ja tyttö, pidin heille 5min monologin siitä kuinka suomalainen mies ei kaipaa mitään muuta kuin että joku rakastaisi häntä vilpittömästi ja ilman ehtoja. Kun joku rakastaisi häntä myös silloin kun hän ei menesty, myös silloin kun hän on heikko.

Tyttö katsoi minua kuin hullua, poika katsoi minua ja näin hänen katseestaan että hän ymmärsi 100% mitä minä tarkoitin.

Tein tänään itunesin kappaleistani uuden soittolistan jonka tarkoituksena on estää minua kuuntelemasta liian synkkää musiikkia ja toimia piristäjänä.

Tämä on yksi listalla olevista kappaleista:

tiistai 23. helmikuuta 2010

Mustan huumorin ystävät

Tapasin lähikaupassani naisen, tutun tutun ja aina sillointällöin törmätään kun nyt samaa kauppaa käytämme. Hän näytti kovin onnelliselta ja hymyilevältä ja pysähdyimme vaihtamaan muutaman sanan. Luonnollisesti halusin tietää syyn miksi joku on kuin naantalin aurinko joten kysyin onko hän a voittanut lotossa vai b löytänyt rakkauden elämäänsä. Hän vastasi b. Jatkoimme siinä hetken muista aiheista ja jatkoimme molemmat matkaamme. Viimeinen lause jonka hänelle sanoin oli: kaikki me yksin täältä lähdetään.
Toinen vaihtoehto olisi ollut alkaa lausumaan edesmenneen isoäitini lempirunoa: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin....

Minä en tiedä kuulkaas enää mitään, en siis edes sitä vähääkään kuin aiemminkaan, tuntuu aikamoiselta suolta tämä elämä nykyisin ja siltä että se tosiaan on ihan sama mitä tekee kun sadetta on tiedossa kuitenkin vaikka parhaansa yrittää.

Ei, en koe olevani masentunut edelleenkään siis sellaisessa klassisessa mielessä mutta turhautunut, hyvin turhautunut siihen että hyviä tekoja ei seuraa hyviä asioita vaan kaikki tapahtuu randomina.

Viikonloppu meni muuten ihan kivasti, näin ihmisiä (en tosin sitä pitkäaikaista exääni josta mainitsin) ja sain huomiota ja iskuyrityksiä muilta tytöiltä.
Olisin voinut etukäteen vannoa että ne olisivat olleet hyväksi mutta rehellisesti myönnettynä ei kyllä kiinnostanut lainkaan. Koitin vielä miettiä miehisesti ja kannustaa itseäni että lähde nyt edes peuhaamaan edes yhdeksi yöksi mutta kun ei kiinnosta niin ei.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Hyvää ystävänpäivää

Orpo fiilis

Eilen taas baarissa, yritin tai siis yritin yrittää että oisi edes jollain tasolla innostunut vastakkaiseen sukupuoleen kontaktin tekemisestä mutta ei, kun ei kiinnosta niin ei. Niimpä puhuin sitten lähi-idän rauhanprosessista jonkun tuntemattomaksi jääneen historian opettajan kanssa.

Oli minulla siellä siis kavereitkin mutta niin siis.

Harmittaa "jonna" juttu suuresti, ei niinkään että ikävöisin tai noin vaan ihan vaan taas se että piti pettyä vaikka kaikkensa oli valmis laittamaan likoon. Olen niin turhautunut siihen jos ja kun joihinkin asioihin ei vain voi vaikuttaa vaikka mitä tekisi. Vaikka palanen ei sovi niin sitä on niin jääräpää ettei osaa luovuttaa ennen kuin on ns pakko. Sitä vain yrittää ja yrittää uskoa että kun tarpeeksi on tahtoa niin kyllä se kenkä sopii....ja eihän se vaan sovi vaan vaikka jalkaan menisikin niin hiertää niin vimmatusti.

Puhuin tänään vaihteeksi sisareni kanssa piiiitkän puhelun, olen todella onnellinen että tulemme nykyisin taas niin hyvin toimeen keskenämme että tuollaiset puhelut ovat mahdollisia. Viimeisen vuoden aikana olemme käsitelleet esimerkiksi paljon aiheita meidän lapsuudestamme ja siitä miten mikin on meihin molempiin mahdollisesti vaikuttanut. Tunnen tällähetkellä hänen kanssaan hyvin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luulen että olemme itseiasiassa nykyisin läheisempiä kuin kertaakaan sitten lapsuusvuosien.


Nyt nukkumaan ja vähän kokoamaan ajatuksia tästä kaikesta.

Syvä huokaus.

Kaunis kappale.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Suklaa, seksi, salillakäynti ja exän tapaaminen

En muista olenko kertonut mutta pari vuotta sitten kun oli surullisten tapahtumien sarja elämässä tein "hauskan" huomion siitä kuinka ihan automaattisesti sitä alkoi hakea asioita joista saisi paljon endorfiinia. Kyse ei ollut ja ole vain siitä että miettimällä alkaisi esim liikkumaan enemmän vaan väitän että myös oma elimistö käynnistää toimia jos huomaa että hei, tämä ihminen on vaarassa vaipua synkkyyteen.

Yksi näistä jutuista mitä huomasin elimistön tekevän oli huomattavasti siis erittäin huomattavasti lisääntynyt hormoonitoiminta. Niin kierolta kuin se kuulostaakin (tai tavallaan onkin) niin kun samaanaikaan surettaa ja panettaa aivan hemmetisti ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Nyt ei siis puhuta mistään, noh vähän näyttää tytöt paremmalta vaan ennemminkin, jaahas olen taas hormoonitoiminnaltani kuin teini.

En kyllä ajatellut että tässä nyt alkaisi sen kummemin masentamaan mutta ehkäpä tämä on joku ensireaktio siihen eli elimistö tietää sen aiemmin kuin itse sitä tajuaa.

Asiasta toiseen, ensiviikolla se sitten tapahtuu, aion mennä tilaisuuteen jonne tulee myös viimeinen pitkäaikainen exäni. Emme ole siis nähneet eromme jälkeen eli 2vuoteen oikeastaan kertaakaan (eron jälkeisinä kuukausina muutaman kerran mutta nyt 1.5vuoteen emme lainkaan) ja en todellakaan tiedä miten tulen reagoimaan. Viimeinen tapaaminen oli sattuma keskellä katua ja minulle oli juuri silloin selvinnyt joitakin hänen viimeisistä tekemisistään joten se ei mennyt hyvin. Sen jälkeen en ole halunnut nähdä häntä ja ei ole ollut mitään syytä eikä tarvettakaan.
Kyseessä on siis se ihminen jonka kanssa ero oli lievästi sanottuna julma (mm se kukaan voisi sinua koskaan rakastaa lause tuli hänen suustaan) jnejne mutta samalla myös ihminen kenen kanssa olin ja asuin vuosikausia.

Ainoa kontakti jota olen häneen pitänyt on hyvää syntymäpäivää tekstiviestit ja muutama hänen yhteydenotto yrityksensä (joista eräs keskellä yötä tapahtunut jäi hieman hämäämään erityisesti kun tiedän hänen seurustelleen jo silloin uuden miehensä kanssa)

Toki olisin toivonut ihan varmuuden vuoksi että oma elämäntilanne nyt kun vihdoin nähdään taas olisi ollut "parempi" eli 5viikkoa työttömänä ja Jonnan kanssa tullut ero ei nyt varsinaisesti nosta itseluottamusta mutta mutta, noh tuskin siitä kummempaa tunnetta tulee tai siis ei asian miettiminen nyt mitenkään sinäänsä ahdista eikä nostata mitään tunteita mutta eihän stiä koskaan tiedä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

No nyt se sitten tapahtui

Viimeviikot menivät hyvin intensiivikseksi, yhteydenpito oli päivittäistä ja pikamiestintenvälityksellä käydyistä keskusteluista saisi pitkän kirjasarjan. Paremmin meni kokoajan, sitten tuli viimeviikko, olisi pitänyt vihdoin tavata ja tekosyitä ja järkisyitä sen esteeksi ei ollut. Yhtäkkiä viestit olivatkin taas viileempiä mutta pienellä kränällä tapaaminen järjestyi silti.

Vein hänelle paljon kukkia ja aloin kantamaan ja kasaamaan hänen huonekalujaan) Noin 4 tunnin huhkimisen jälkeen koitin ohimennessä antaa hänelle halauksen jonka hän torjui....

Ilta jatkui normaalisti ja nukuimme yhdessä.

Aamulla miehen vaistoni sanoi että viileyttä on taas ilmassa joten lähdin siitä suht nopeasti. Matkalla kotiin itkin.

En ottanut mitään yhteyttä tuon tapaamisen jälkeen, odotin että hän ottaisi sillä olimmehan viestitelleen päivittäin useimmiten tuntikausia nyt jo viikkoja.

En kuullut hänestä 3päivään mitään ja eilen minulla sitten leikkasi kiinni, aloin avautumaan pikamiestimen välityksellä.

Tuota avautumistani jatkuikin sitten 4tuntia...

En ole ylpeä itsestäni, olin vihainen, olin todella loukattu ja vihainen ja minun ei koskaan pitäisi jättää asioita käsittelemättä vaan asiat pitäisi puhua silloin kun ne tulevat vastaan. Tälläkertaa niin ei tehty ja niimpä kaikki kasaantui ja tuossa on tulos: minun tuntikausien osin kohtuuton räyhäys toiselle ihmiselle.

En ole ylpeä itsestäni mutta ymmärrän itseäni harvinaisen hyvin, kaikki se epävarmuus alkaen siitä lokakuun erosta ja sen jälkeen jutun kasvaminen takaisin mutta kuitenkin epävarmuudelle ja tilanteelle jossa jokainen aamu minulle on yllätys miten ko ihminen minuun tänään reagoi niin niin..
Viimeisenä pisarana sitten tuo täydellinen kiittämättömyyden osoitus ja jutun kääntäminen viileys asentoon ilman että minulla on siihen taas osaa tai arpaa niin herne meni syvälle nenuun.

Miten ko keskustelu sitten päättyi, no ei tarvitse arvata. Toinen henkilö sai hyvän teko tai oikean syyn vetää jälleen maton koko jutun alta. Sensijaan että olisin kuullut lauseen, anteeksi että olen ollut epäreilu, korjataan tilanne yhdessä kuulin lauseen. En halua/pysty tähän, haluan olla vain kaveri. JIPPIAIJEE

Mietin teinkö tuon vänkäyksen tahallani sillä tiesin että niin siitä tulee käymään vai oliko tuo ennemmin viimeinen hätähuuto että hemmetti ilmoita nyt vihdoinkin mitä sinä minua kohtaan tunnet tai haluat.

Nyt tuntuu tyhjältä, laitoin tuohon varsinkin viimekuukautena niin paljon energiaa ja aikaa ja toivoa. Vielä viikko sitten se näyttikin että ehkäpä tämä tästä normalisoituu (varsinkin muutaman yhdessä vietetyn hyvin läheisen viikonlopun jälkeen) ja nyt, kaikki on taas poissa.

Olisinhan minä voinut toki vielä odottaa, kuin koiranpentu, että ehkä kun en sano mitään niin jossain vaiheessa hän taas leikkii kanssani että jossain vaiheessa taas kiinnostaa. Että ehkä jossain vaiheessa minua voi taas halata sen jälkeen kun olen tehnyt tunteja asioita hänen hyväkseen.

Paljon se kestää, paljon se katsoo sormien läpi mutta ei hemmetti, jossain vaiheessa se ylpeys on nostettava nöyryyden tilalle.

Olisihan minun pitänyt tietää että näin tässä tulee käymään ja ehkäpä tiesinkin mutta
mutta, menin halpaan, halusin uskoa, hyvät hetket tuntuivat niin hyvältä.

Edit: Video vaihdettu paremmin tämänhetken tunnetta kuvaavaksi. Harmi, tosi harmi että tämä nyt kosahti mutta en tiedä, silti minua kyllä enemmän tällähetkellä vain suututtaa kuin surettaa.