Olen tässä käynyt läpi tuota ns suruprosessia jonnaan liittyen, vaikka suhde oli kummallinen, lyhyt ja ei virallisesti mennytkään ns syvälle tasolle oli sen pieleen meno minulle kuitenkin suurehko asia. Se muistutti minua niin ikävästi siitä viimeisestä pitkästä suhteestani tai sen päättymisestä ja erityisesti siitä miten voimaton sitä on kun omilla teoilla ei ole toiselle ihmiselle mitään merkitystä.
Se on aivan järkyttävä tunne, se epätoivo ja epäusko kun omaan kiltteyteen vastataan
täydellisellä välinpitämättömyydellä, siinä tuntee itsensä niin huonoksi ja hylätyksi.
En tiedä oliko jonna jotenkin jotain, en tiedä oliko viimeinen pitkäaikainen eksänikin mutta kumpikaan noista kahdesta ei käyttäytynyt kuten kukaan toinen tyttö jota olen koskaaan elämässäni tavannut. Joku selitti minulle että juuri tuollainen mene pois - tule lähelle - mene pois on juurikin se joka saa meidät tarrautumaan ko ihmisiin. Kait siinä on jotain lapsuudesta tulevaa hylkäämisen pelkoa taustalla tai jotain.
Koska ko ihmistyyppi ei koskaan ole tuollainen aluksi sitä ehtii kiintyä ennen kuin on liian myöhäistä.
En tiedä, hän muistitti minusta muutenkin paljon sitä eksääni, siis nyt lopuksi. Samankaltainen epäluotettavuus ja epäarvattavuus ja lopulta kun viimeisiä kertoja viimeviikkoina puhuimme myös samankaltainen poissaolevuus. Myös hänen runsaasti lisääntynyt alkoholin käyttönsä, miltei vastakkaisiksi vaihtuvat mielipiteet (erityisesti ihmisten suhteen) yms ovat juttuja jotka muistan tuolta kahden vuoden takaa.
Kaikista uskomattominta on se että nuo piirteet tulivat voimakkaasti esiin nyt kun emme enää tapaile vaan hän on ottanut minuun muutaman kerran yhteyttä itse ns kaverina (ja hölmönä tein itse vastaavasti).
En tiedä, tänään on ollut surullinen päivä tuohon liittyen ja olen ollut aika alamaissa sillä tajusin että minä en voi pitää enää mitään yhteyttä ko ihmiseen koska ei hän aio kohdella minua kunnolla edes kaverina. Kyllä tiedän, tiedän typeräähän minun oli edes muuta kuvitella mutta niin, en vain käsitä että miksi.
Olen myös hyvin pettynyt itseeni, miksi en tajunnut aiemmin, miksi katsoin tuota huttua niin pitkään ja uskoin että kyllä tämä varmaan vielä tästä vaikka merkit olivat harvinaisen selkeät.
Miksi on siis se suurin kysymys edelleen, mitä ja kuka hän edes on, miten on mahdollista että mikää ei merkitse eikä mikään tunnu, ei siis edes se ettei hän kokenut positiivisia tunteita minua kohtaan mutta kun ei tuntenut edes negatiivisia. Siis aivan kuin siinä olisi joku seinä josta mikään mitä tein tai sanoin ei mennyt läpi. Aivan sama mitä sanoin niin mikään, ei siis yhtään mikään ei koskettanut.
Miten se on mahdollista, mistä ihmisen pitää kärsiä ettei hän reagoi mihinkään mitenkään.
Rehellisesti myönnettynä tiedän ettei asian pohtiminen mitään auta mutta kun luonne on sellainen että haluaisi ymmärtää tai jotenkin nähdä sen jonkun loogisuuden, sen jonkun selityksen miksi joku ihminen toimii kuten toimii.
Toisaalta kun tarpeeksi miettii niin alkaa omakin pää olla harvinaisen sekaisin kaikista eri skenaarioista ja kun ei valitettavasti ole koulutettu psykologi kuitenkaan niin mahdotontahan sitä ns varmaa ymmärrystä on löytää.
En tiedä sinun tai Jonnan ikää, mutta ainakin itselläni oli joskus aiemmin tapana pitää miehiä ns. hätävarana. Tuli nähtyä paremman puutteessa ja kun ei oikein osannut lopettaakaan suhdetta. Mitä pidempään hätävaran roikuttaminen jatkui, sitä enemmän tuli alettua tiuskia ja vaihdettua mielipiteitä sen mukaan, että olisi vain toisen kanssa eri mieltä. Tapaamisia tuli välteltyä ja toivottua että toinen vihdoin päättäisi koko jutun. Ei siinä mitään järkeä ollut, tiedä sitten, miksi sen jutun päättäminen oli niin hankalaa.. :) Mutta kovastipa kuulostaa samanlaiselta touhulta Jonnan osalta. Moni tyttö on tehnyt tuota, se oli ihan normaalia siihen aikaan, varmaan parikymppisenä ja vähän jopa päälle.. Kun on vielä kuitenkin nuori ja vähän epävarmuutta ja muuta on ilmassa teiniaikojen jäljiltä. Mutta yleensä tuollainen touhu loppuu aika pian, viimeistään 24-25 ikäisenä se alkaa olla naurettavaa. Ei siis voi yleistää ja voihan se joillain jatkua pitkäänkin tai olla jotain ihan muuta. Helppo kuitenkin toimia miten saatuu ennen kuin alkaa kaipaamaan aikuista elämää ja oikeita suhteita.. En tiedä.. Tuli vain mieleen. :)
VastaaPoistaPahalta kuulostaa Anonyymin analyysi, mutta aivan tottahan se varmasti on. Tunnistan myös tuon käyttäytymismallin. En ehkä suoraan itsessäni, mutta ympärillä. Monet ryhtyvät suhteeseen vain siksi, että tuntevat itsensä epävarmoiksi. Toisen välittäminen ja tunteet hivelevät. Sitten ei kuitenkaan ole tarpeeksi itseluottamusta tai itsetuntemusta, että osaisi niihin tunteisiin vastata, tai että pystyisi ottamaan toisesta vastuuta ja aidosti välittämään.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä anonyymin kanssa. Kyseessä on tunne-elämän kypsymättömyys, ei tiedä mitä haluaa, ei tunne itseään. Mutta sitä voi esiintyä vaikka minkä ikäisillä. Usein taustalla voivat olla myös epäonnistuneet ihmissuhteet.
Eniten minua tässä mietityttää se, miten pääsisit näistä yli. Kaksi huonoa juttua peräkkäin on paha kaikille, mutta erityisesti romantikolle. :) Usko elämään ja itseen saattaa järkkyä.
Minusta tuntuu nyt, että tarvitsisit apua aika kipeästi ja nopeasti. Näissä tilanteissa ei pitäisi jäädä yksin.
Ehkei sinun tosiaan pitäisi miettiä ja sekoittaa päätäsi asialla liikaa.
VastaaPoistaMutta koska tunnistin tuosta jonnan käyttäytymisestä osin itseäni (en alkoholinkäytöstä), niin uskaltaudun sanomaan jotain.
Itselläni on ollut monenlaista psyykkistä sairautta, etenkin masennusta. Siihen liittyy se, että on niin ahdistunut ja omissa ongelmissaan, ettei pysty ottamaan toisilta vastaan mitään, ei mitään tunnetta, ei edes lohtua. Ei pysty kohtaamaan ihmisiä tunnetasolla. Alkuun pääseminen voi olla helppoa, kosketus, katseet, sellainen, mutta kun tullaan pysyvämpään olemiseen yhdessä ja pitäisi todella kohdata ihminen, ei pystykään. Se on hyvin surullista, ihmiset ovat ikäänkuin lasiseinän takana, eikä sille voi mitään. Voi olla kyse peräti psykoottisista tai persoonallisuushäiriöön liittyvistä ongelmista.
En usko, että sinun kannattaa tehdä hänen suhteensa mitään, ehkä hän tarvitsisi ammattiapua. Uskoisin kuitenkin, että jonna arvostaa sinussa juuri sitä kohtaamisen kykyä, jota hänellä ei ole.
Älä siis ota itseesi. Etsi joku sellainen, jonka kanssa vuorovaikutus on mahdollista.
-anonyymi2
Palasin vielä, kun suretti niin.
VastaaPoistaJa ajattelin jakaa tämän voimautumisbiisin:
http://www.youtube.com/watch?v=fGq5Gm3KUxc&feature=related
En tiedä kuuluuko SMG suosikkeihisi. Minulla ei yleensä, mutta tämä biisi valaa minuun sellaista voitonriemuista helpotusta, vitutuksesta nousevaa voimaa. Ehkä siitä on sinullekin apua. Toivoisin kovasti.
Ps. viisaita sanoja anonyymi2
Anonyymi1, Itse nyt olen sen 30 ja vähän yli ja jonna on vähän nuorempi mutta kuitenkin yli 25 joten en tiedä, aluksi jotkut asiat muistuttivat minua tuollaisesta käytöksestä mutta en jotenkaan haluaisi uskoa että kyse olisi varsinaisesta varalla pitämisestä. En tosin haluaisi uskoa sitä vaikka se olisikin niin koska a minulle ei ole koskaan tehty niin ja b se olisi se ikävin ja tavallaan kivuliain vaihtoehto.
VastaaPoista-----
Tcai, kiitos välittämisestä ja kiitos videosta, en tiedä tai siis olet oikeassa. Se että jos suhde olisi mennyt ns normaalilla tavalla pieleen
olisi ollut surullista mutta tällainen jossa koin todella suurta ihastusta ensinäkemältä ja jossa en voinut tehdä mitään
että asiat olisivat menneet hyvin on todella kurjaa.
Ja olet oikeassa, se on erityisen kurjaa kun haluaa uskoa rakkauteen, sen kaikkivoipaisuuteen, siihen että hyvällä tahdolla mennään vaikka läpi harmaan kiven mutta sitten...sitten sillä ei olekkaan mitään väliä.
Minulla on ollut aina suhteellisen hyvä itsetunto
mutta tällaiset kokemukset joissa kokee ei eron vaan hylkäyksen niin ne sattuvat kyllä pahasti kun ne on jotenkin niin mahdottomia käsitellä normaalisti kun syy ja seuraus puuttuvat täysin.
En tiedä onko siitä tässätilanteessa mitään apua mutta oli näiden kahden jutun välissä nuo pari normaalimpaa juttua mutta niissä en kokenut tällaista kiintymystä enkä usko että ne olisivat koskaan menneet rakkauteen asti, toisin kuin tämä juttu joka olisi voinut olla niin kaunista alun huumasta päätellen.
Olet oikeassa ettei näitä juttuja pitäisi jäädä vatvomaan varsinkaan yksin mutta kun toisaalta en tiedä, jos minua hävettää kertoa näistä täälläkään koska tunnen itseni niin typeräksi niin arvaa miten paljon häiritsee kertoa oikeille ystäville. Samoille ihmisille jotka neuvoivat minua useita kertoja kävelemään pois ennen kuin minuun sattuu pahemmin, kuuntelinko heitä, no en ja lopputuloksena itkua ja hammastenkiristystä.
---------------
Anonyymi2, kiitos kokemuksen jakamisesta ja kyllähän minä sen järjellä ymmärrän että kyse ei ole minusta ainakaan todennäköisesti ja tiedän että heti kun ilmeni ettei kaikki mene normaalisti tai edes sinnepäinkään olisi pitänyt löhteä jatkamaan matkaa mutta kun minun sydän ei ymmärrä.
Ei minua haittaa että toisella olisi joku juttu/ongelma mutta miksi minä en voi enkä saa auttaa siinä, miksi minä en saa seisoa rinnalla. Miksi se että hakisin vaikka kuun taivaalta tai ottaisin toisen puolesta niskaani vaikka kivisateen, miksi se ei merkitse mitään.
Siis kyllä, ymmärrän järjellä että kaikki eivät avaudu, ihmisillä saattaa olla mitä tahansa ja voi olla mitä tahansa syitä tai mielipiteitä joita en voi edes tietää mutta niin.. silti minulla on aina tarve ymmärtää ja löytää se selitys.