Pientä nousua

Vaikeinta on hyväksyä se että joku asia on ohi, se että sille ei enää voi mitään, ei vaikka mitä tekisi. Sen jälkeen vaikeinta on poistua paikalta niin että saa viimeisen sanan. Ai miksikö se on vaikeaa, no siksi kun ei kuitenkaan halua olla ilkeä. Toisaalta jos koko juttu menee muuten toisen päätöksen mukaan olisi se viimeinen ns itsekunnioituksen tuhahdus hyväksi saada.

Se on vaikeaa siksi että siihen asti voi venyttää, vaikka ei olisikaan edes toivoa niin voi kuitenkin antaa itsensä elää sellaisessa omassa valheessaan että kyllähän me tästä vielä tai että ei tunnu missään jnejne

Suru itsessään, sitten kun on saanut takaraivoonsa asti asiat selväksi (siis että ei enää toivo mitään pikkuriikkistäkään vaan sammuttaa toivonkipinät samantien) ei sensijaan ole niin vaikeaa. Oikein suuren jutun jälkeen toki musertavaa mutta lyhyemmän kohdalla se on kuin pääkipu, se pitää vain kestää, katkera liemi niellä ja piehtaroida ja nousta taas jaloilleen.

Toisaalta jos joku juttu on ollut kivulias ja aiheuttanut aiemminkin paljon murhetta
auttaa suruun paljon se että toistelee itselleen että se on ohi, että se ei voi enää satuttaa pahemmin että kaikki on taas hyvin.

Oliverilla pientä nousua havaittavissa, ainakin kuume nousi eilen jostain syystä korkeaksi vaikka muut flunssaoireet ovatkin suht lieviä. Lieneekö psyykellä jotain tekemistä asian kanssa kun kotiin tullessakin kylmetti/tärisytti kuin olisi nielaissut vibraattorin.