En sano että se on helppoa, no ehkä joillekkin mutta suurimmalle osalle varmasti ei. Silti se on ainoa vaihtoehto.
Minä kannatan lämpimästi yksilönä kehittymistä, en halua omistaa ihmistä, en missään tapauksessa rajoittaa hänen menemistään, estää häntä saamasta ja saavuttamasta mitä hän on koskaan unelmoinut mutta...
Siitä huolimatta minua on pidemmän aikaa häirinnyt yli-individualismia korostava ilmapiiri, sitoutuminen on kuin kaupassakäyntiä, yksilö menee aina yhteisen hyvän edelle...ja katsottaisko niitä avioerolukuja uudelleen.
Jos sinä et ole, jos sinulla aaarrrrrgggghhh
Minne jäi Me, yhdessä, tiiminä, parina, ystävinä, kumppaneina. Minne jäi se ajatus että yhdessä olemme jotain paljon enemmän kuin mitä yksin koskaan olisimme.
Sanoin kerran eräälle exälleni kun hänellä tuli menokausi ja ties mikä muu kriisi siihen samaan syssyyn: Niin kauan kun olet tyttöni, odotan ja tuen sinua, niin kauan kuin me olemme yhdessä, seison vaikka yön alasti pakkasessa meidän vuoksemme mutta jos et halua olla mun tyttö silloin mun pitää pitää huolta itsestäni.
Mulla on nyt jonnan kanssa vähän sama tilanne, ei tietenkään näin lyhyen tuntemisen jälkeen vielä samalla tasolla mutta kuitenkin, hän ei tunnu ymmärtävän sitä tai ainakaan minusta sisäistävän että en minä ole kiinnostunut hänestä vain hyvien asioiden takia, en vain silloin kun hän on iloinen yms vaan ihan koko paketista.
Jos hänellä on mikä tahansa asia niin toivon että minua ei suljeta sen ulkopuolelle vaan voin ja saan seisoa rinnalla, olkapäänä, kuuntelijana tai vaikka ryyppykaverina. Ihan minä tahansa mitä toinen toivoo kunhan minua ei suljeta ulkopuolelle.
Jos minut suljetaan ulkopuolelle, niin jälleen silloin mun pitää pitää huolta itsestäni ja valitettavasti sen myötä heittää hiekkaa sen päälle mitä tunnenkin ja suunnata kiinnostukseni kohti uusia pettymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti