Vaihteeksi kirjoitus karhuherra poikamieheltä, varoitus negaamista, jos et kestä synkkiä kirjoituksia/ne ahdistavat jnejne niin suosittelen jättämään lukematta!:
Miksi sinä et voi jo tulla, minä en enää jaksa odottaa, minä luulin olevani voimakas mutta en olekkaan. Olisin jos sinä olisit vierelläni mutta ilman sinua olen ontto, yksinäinen levysoitin jossa ei ole levyä.
En enää jaksa uskoa että olet olemassa, minun pitäisi tyytyä siihen mitä voin saada, kehen tahansa, vaikka se tarkottaisi että sieluni ja sydämeni jää yksinäiseksi koko loppuelämäksi. Olisi edes joku fyysisesti lähellä.
Luulin nähneeni sinut, ehkä jopa tavanneeni sinut vihdoin mutta se taisi olla vain kohtalon julmaa leikkiä minun sydämeni kustannukselle. Hetken se luuli olevansa täyttymässä mutta viimeiset yöt on se taas viettänyt yksinäisempänä kuin pitkään aikaan aiemmin.
Makaan sängyssä keskellä yötä, huone on hämärä ja jostain syystä minua pelottaa, yksinäisyys on niin musertavaa, niin painostavaa, nousen ylös, laitan valot päälle, istun hetken ja katson viestit, tyhjäähän siellä vain on. Menen takaisin sänkyyn makaamaan.
Hikoiluttaa mutta silti värisen vilusta. Katson ikkunasta taivaalle ja huomaan kuinka kyyneleet valuvat kasvoillani. Minulla on sinua niin ikävä, voi luoja kuinka minulla on sinua niin ikävä.
Katson taivaalle ja kysyn miksi, en saa vastausta vaan ainoastaan syvän hiljaisuuden jossa ei kuulu kuin vaimea tinnitus ja sydämenilyönnit.
Nukahdan mutta herään useasti, aamu valkenee harmaana, ihan kuin minulla olisi kuumetta. Ystävättäreni viestittää tulevansa viikonlopuksi kylään, olen iloinen mutta surullinen koska tiedän että viikonloppu menee nopeasti. Minä rakastan häntä ystävänä, voi kumpa voisin rakastaa häntä rakastettuna mutta en voi, en vain tunne niin vaikka haluaisin.
Alan suunnittelemaan klubia/sähköposti listaa jonka nimeäisin kliseisesti yksinäisten sydänten kerhoksi. Liittyisiköhän sinne kukaan, olisikohan siitä enemmän haittaa kuin iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti