Tapasin lähikaupassani naisen, tutun tutun ja aina sillointällöin törmätään kun nyt samaa kauppaa käytämme. Hän näytti kovin onnelliselta ja hymyilevältä ja pysähdyimme vaihtamaan muutaman sanan. Luonnollisesti halusin tietää syyn miksi joku on kuin naantalin aurinko joten kysyin onko hän a voittanut lotossa vai b löytänyt rakkauden elämäänsä. Hän vastasi b. Jatkoimme siinä hetken muista aiheista ja jatkoimme molemmat matkaamme. Viimeinen lause jonka hänelle sanoin oli: kaikki me yksin täältä lähdetään.
Toinen vaihtoehto olisi ollut alkaa lausumaan edesmenneen isoäitini lempirunoa: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin....
Minä en tiedä kuulkaas enää mitään, en siis edes sitä vähääkään kuin aiemminkaan, tuntuu aikamoiselta suolta tämä elämä nykyisin ja siltä että se tosiaan on ihan sama mitä tekee kun sadetta on tiedossa kuitenkin vaikka parhaansa yrittää.
Ei, en koe olevani masentunut edelleenkään siis sellaisessa klassisessa mielessä mutta turhautunut, hyvin turhautunut siihen että hyviä tekoja ei seuraa hyviä asioita vaan kaikki tapahtuu randomina.
Viikonloppu meni muuten ihan kivasti, näin ihmisiä (en tosin sitä pitkäaikaista exääni josta mainitsin) ja sain huomiota ja iskuyrityksiä muilta tytöiltä.
Olisin voinut etukäteen vannoa että ne olisivat olleet hyväksi mutta rehellisesti myönnettynä ei kyllä kiinnostanut lainkaan. Koitin vielä miettiä miehisesti ja kannustaa itseäni että lähde nyt edes peuhaamaan edes yhdeksi yöksi mutta kun ei kiinnosta niin ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti