Miten tämäkin taas päättyy tai johdattaa

Ai mikä vain, no tämä nykyinen työ joka on toisaalta täynnä mahdollisuuksia mutta joka vie taas kaiken ajan.

Onko sillä sitten tavallaan edes väliä, olenko minä tyonarkkari vain siksi että pakenen yksinäisyyttä vai siksi että se on verenperintoä.. Ehkä kumpaakin.
Onko tässä taas mitään järkeä, en tiedä. Miten jotkut ihmiset osaavat suhtautua niin huolettomasti taloudelliseen tulevaisuuteensa, en ymmärrä.

Miten harva ymmärtää miten kovaksi ja jatkuvaksi tuuli käy mitä ylemmäs yrittää kiivetä. Joku sanoi joskus että hänellä alkoi käydä tuuri sen jälkeen kun hän aloitti yrittämään moninkertaisesti, 199 takaiskua ei lasketa jos numero 200 onnistuu mutta jos kuvittelee että kyse oli silloinkin vain tuurista niin metsään menee. Tai siis joo on, mutta vain siksi että ei luovuttanut koska epäonnistuminenhan on kyseessä vain silloin kun lakkaa yrittämästä. Toisaalta sekin on taito itsessään ettei hakkaa päätään seinään kuten jääräpäillä kuten itseni on tapana, monessakin asiassa.

Meidän toimistosihteeri muistuttaa minua joka ilta kotiin lähtiessään että Oliver, eikö sinulla ole tyttöystävää jonka luokse sinun pitäisi mennä sensijaan että kukut täällä kaiket illat. Sama ihminen kommentoi ainakin 2 kertaa viikossa että minulle pitää saada parisuhhde.
Tähän asti kommenttini on ollut että ai siksi että elämässäni menee liian hyvin joten tarvitsen parisuhdeongelman.





Mutta ei, kyllähän minä "oireilen" yksinäisyyttä keskenäni vaikka en olekaan sikäli yksin. Tai siis että onhan minulla kavereita ja tuttuja joiden kanssa hipata ja se sosiaalisuuskin on itsestä kiinni.
Ai miten niin oireilen, no siis, ajatuksissani huomaan että kyllähän sitä on sellainen peruskurttu usein mutta sitten taas. Ehkä olen jotenkin hyväksynyt tilanteen, Tällaista tämä on ja oikeastihan minullakin on asiat harvinaisen hyvin. Ei tämä nyt mene niinkuin oli suunnitellut, ei ehkä sinnepäinkään mutta itut siitä tai siis että kun ei sille nyt ole vaihtoehtoja, ei ainakaan selkeitä ja hyviä.
Suunnan voi valita mutta lopputulos jää aina nähtäväksi.

Juteltiin asiasta erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa muutama viikko sitten, hän oikeastaan otti asian esille kun en ole kuulemma enää aikoihin avautunut sen ihmeemmin tilanteissa joissa olisi aihettakin ja jäin sitten miettimään sitä. Jotkut voivat kutsua sitä aikuistumiseksi (olisiko jo aika) jotkut taas tilanteiden hyväksymiseksi.

Ystävättäreni harrastaa joogaa 2 tuntia joka päivä, toinen nukkuu unilääkkeillä ja itse olen ostanut aikuisten stressinhallinta väristyskirjoja. Muistelen kuinka minun lapsuudessani vanhemmat tulivat kyllä ainakin perjantaisin jo hyvinkin aikaisin kotiin ja mentiin maalle ja luettiin kirjoja. Mitä on tapahtunut kun nykyisin joko yrität sata lasissa sydäntykytyksineen tai sitten elät kituutellen ellet satu tulemaan varakkaasta perheestä.
Epävarmuudessa elät jokatapauksessa ja se kalvaa niin hemmetisti.





Mutta osaa ihmisistä, suurtakin osaa, ei huoleta. Luottavat siihen että jotain töitä löytyy ja jos ei tukijärjestelmät on ja pysyy vaikka taloudelliset ennustukset huomioiden niiden voimakas leikkaantuminen näyttää hyvin mahdolliselta ainakin seuraavan 5-10 vuoden kuluessa. Tuloeroja ei ole loputtomasti varaa tasata tulonsiirroilla jos ja kun saajia on kokoajan kasvava määrä maksajiin suhteutettuna.






Ajatus irtiotosta/suuresta suunnanmuutoksesta käy mielessä ajoittain, siihen nähden onneksi ei ole perhettä elätettävänä. Silloin se olisi paljon vaikeampaa. Nyt, se on vain omasta henkisestä kantista kiinni mutta ihan huomaamattani katselin tänäänkin kahvilan hintoja (siis koko puljun) eräästä eteläeuroopan maasta.
Jotkut eivät olleet edes ylikalliita, suurinpiirtein uuden auton hintaisia eli ei mitään mahdotonta. Toinen asia on se olisinko minä sitten lopulta sen onnellisempi pitäessäni kissakahvilaa palmun katveessa todnäk konkurssin partaalla.

Viimeviikonlopun olin työmatkalla ja ensiviikonloppuna olen taas (tai noh, lento kotiin on ilm la iltana) joten eihän tässä taas muutakaan elämää pahemmin ehdi olla. Ihastus siis tuo aiemmassa postissa mainitsemani on ilm vain fyysistä ja sekin ehkä heikompaa kun aluksi ajattelin. Ei sikäli ihminen on viehättävä mutta eipä asia itsekseen edisty mihinkään.





Työmatkani varrella on ravintola josta saa ruokaa 11 asti illalla, ja olen nykyisin kanta-asiakas. Se on yksi parhaista hetkistä kun huudattaa kuulokkeista rocknrollia kun vihdoin matkaa kotiin.Siellä meitä on monia samassa tilanteessa, istutaan enemmän tai vähemmän työ pukeutuneina illallistamassa yksiksemme ja katsellaan ulos ikkunasta. Jotain Kaurismäkiläistä.

En ole ihan varma mutta luulen että eräs toinenkin ihminen saattaisi osoittaa kiinnostusta. Jos olisin fiksu niin vastaisin siihen. En ole fiksu. En ole urheillut, se onn kyllä huonoksi mutta ei vain ole ollut virtaa.





En olllut aiemmin tekstissä ehkä ihan rehellinen tai siis, enhän minä kyllä oikeasti vain epävarmuuden takia yritä vaan onhan kyse ehkä lisäksi kunnianhimosta, Ei luonne anna periksi ottaa askelta alaspäin jos suinkin kykenee ottamaan askeleen ylöspäin ja siitä tullaankin alkuperäiseen kysymykseen että mistä se oikein johtuu.

Miksi minä olen työnarkomaaani. Ja ei, ei se johdu paikasta jossa olen. Syytin paikkaa kun huomasin ensimmäistä kertaa tekeväni jatkuvasti sen  +55h viikossa. Syytin paikkaa kun seuraavassakin paikassa tein saman mutta jos ja kun kolmannessakin yrityksessä teen saman niin kyllä silloin pitää tunnustaa tosiasia.
Olisinko minä jos minulla olisi oma perhe, tuskin. Silloin minulla olisi elämässä se prioriteetti joka antaisi minulle henkistä tyydytystä. Nyt minulla ei ole joten silmät ristissä mennään.

Ongelmani ei siis siten ole nykyinen työni, ongelmani on että minulla on elämässäni tyhjää jonka täytän työllä koska en osaa muutakaan. Tai joo, osaan, esim harratuksilla joissa niissäkin liioittelen määrissä ehkä samoista syistä. Se kun yhdistetään siihen kunnianhimoon ja sekä yksinelämisen että taloudellisen tilanteen aiheuttamaan epävarmuuteen niin soppa on valmis.

Mutta väärin ei saa käsittää, ei tämä ole valitusta, itse olen suuntani valinnut ja lopputuloskin on vielä nähtävänä. Yritän jututtaa erästä kolmatta tapausta ainakin pariin otteeseen viikossa mutta kuten em postissani mainitsin on hänellä suojamuuri jonka läpi ei ihan heittämällä mennä jos mennään ollenkaan.




Ai siis mitä, sinulla on siis 3 potentiaalista kiinnostavaa naista elämässäsi joista 2 osoittaa kiinnostusta sinua kohtaan ja sitten itse olen kuin kohtalon ivasta kiinnostunein siitä kolmannesta. No siis näinhän se on nähtävä. Jos olisi virtaa niin lisäksi voisi paukuttaa tinderiä mutta siihen ei nyt vain oikeasti riitä energia eikä into tällähetkellä siiten millään. Nyt, tässä, tule, hetki, ei jahkailua tai arvailua vaan ns samantein tanssitaan yhdessä tyylinen tutustuminen on tapa jota nyt oikeasti toivoisin.

Onneksi on kesä ja siten ainakin ulkohippoja tulee väkisinkin ettei ihan mene ohi koko elämä.


Illan lauluna Bush yhtyettä, ette usko miten hyvät fiilikset saan tästäkin kappaleesta kun poljen fillarilla töistä kotiin ja tämä huutaa korvissa.