Lavea otsikko mutta tuota on tullut nyt mietittyä. Ei niin että olisi mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, ei mitään joka nyt erityisesti kaduttaisi vaan siis en tiedä. Siinä missä teininä kaikki on yksinkertaista sen takia kun kaikki on niin hemmetin mustavalkoista, aikuisenpana tulee ne harmaan sävyt niin lopulta tulee kait just se ymmärrys omasta vajavaisuudesta vaikka miten haluaisi aina tehdä oikein ja menestyä ja osata toimia kuten parhaaksi on.
En tiedä, olen miettinyt menneisyydessä tekemiäni jahkailuita tänään paljon, sitä kuinka esim ennen viimeisintä exää jahkailemalla/liiallisella ns varmuuden tunteen odottamisella pilasin useamman potentiaalisen jutun ja en minä tehnyt sitäsen takia ettei ihmisessä olisi ollut potentiaalia olla the one, vaan ihan omasta epävarmuudeestani koko tilannetta kohtaan.
Tämä on täysin naurettavaa ja ei ehkä tule tapahtumaan ihan jo siksi että olen muuten niin ns itsevarma luonne (tai ainakin ulospäin annan sellaisen kuvan) mutta tiedätteko mitä oikeasti tarvitsisin: Ihmisen/tyton joka tulisi elämääni ns kysymättä minulta lupaa! Jos minulle annetaan mahdollisuus jahkata ja harkita niin helposti minä kyllä jahkaan mutta kun et kysy niin silloinkin ilmoitan eriävän mielipiteeni jos siltä tuntuu mutta en viilennä juttuja naurettavalla jahkailulla kuten niin hemmetin monta kertaa olen tehnyt.
Aika ei odota ketään ja sehän se ongelma onkin.
En tiedä, kuuntelen juuri todella pitkästä aikaa eppuja vinyyliltä tätä kirjoittaessa, ja en tiedä taas meni viime viikko puku päällä jutellessa konsultointitarjouksista, tuli kutsu 800-kilometrin päähän juttelemaan alkaisinko vetämään aika merkittävää projektia eräälle yritykselle mutta tässä tulee just se hemmetin ironia: Sen hetken siellä auton takapenkillä matkalla palaveriin voi kuvitella olevansa ihan miten menestyvä tahansa mutta jos ja kun rinnassa huutaa että vaihtaisin tän minä hetkenä tahansa siihen että mulla olisi lapsia ja onnellinen, rakkauteen perustuva parisuhde niin se menestyksen tunne karisee aika nopeasti.
Nimimerkillä: hieman haikea olo noin lievästi sanottuna.
En tiedä olen miettinyt nyt ajoittain sitäkin noiden nettideitti juttujeni vuoksi että olenko sittenkin hakenut vääränlaista ihmistä viimevuodet including suhde exän kanssa. Että kun siis itse olen sinällään hyvin kiltti mutta voimakastahtoinen parisuhteessa ja olen siten etsinyt ehkä sellaista ns hyvää ihmistä niin onko se just ollut se virhe. Että kun siis perusluonteeni jyrää aika helposti ihan tahtomatta heikompitahtoisen ihmisen niin ehkä just sen takia ihmiset joita elämääni haalin ovat just niitä jotka sitten ns kysyvät lupaa.
Että ehkä minun olisi pitänyt laittaa se naisen voimakastahtoisuuus ihan sinne etusijalle prioriteetiksi koska lopulta se on kuitenkin ehkä se joka tasottaisi sekä mun voimakastahtoisuutta, osaisi ja uskaltaisi laittaa minulle kunnolla vastaan ja siten ottaa vastuuta meidän mahdollisesta parisuhteesta ja siitä miten asiat menee. Ei kokoajan, enkä minä mitään pirttihirmua, kodinhoitajaa tai kaapinpaikan kertojaa tarkoita vaan just ihmistä joka voisi jakaa sitä vetovastuuta parisuhteesta ja yhteiselämästä edes joskus ja nimenomaan tuota ns yhteistä hyvää ajatellen.
En tiedä, alunpitäen tuo tuli nyt taas mieleen kun muutama viikko sitten oli juttua siitä kuinka suomalaiset naiset ovat alistaneet suomalaiset miehet parisuhteissa ja miehellä ole mitään sanavaltaa. On minullakin toki voimakastahtoisia kumppaneita ollut mutta ei mitään tuollaista ja vaikea kuvitella että olisi mahdollistakaan minun luonteenlaadullani / persoonallisuudellani.
Ja en tiedä, jotenkin se koko keskustelukin oli minusta hieman kumma, joku kirjoitti kolumnin kuinka suomalainen mies ei ole sika (iltasanomien päätoimittaja muistaakseni) viitaten laajempaan tapaan käsitellä miehiä mediassa yms ja minusta yksi kommentti ko kolumniin kuvasi koko keskustelun absurdiutta hyvin: Minä olen suomalainen mies enkä minä kaipaa tai tarvitse kenenkään tunnustusta tai hyväksyntää sille että minä en ole sika. Minä tiedän sen ihan itsekkin.
Minusta ko kommentti oli siis harvinaisen osuva ja juuri se miten ihmisten, miesten ja naisten pitäisi yleisestikkin ajatella siis itsekunnioitus mielessä kansallisuudesta riippumatta. Ei kunnioitusta voi joutua pyytämään ja jos joutuu, se on sen merkki että sitä ei ole. Jos mies ei halua olla parisuhteessa alistettu ja ilman sanavaltaa, kannattaa ihan ensiksi katsoa peiliin ja lopettaa alistuminen. Se voi tarkoittaa huutoa, se voi tarkoitaa riitoja ja jopa eroa jossain tapauksessa jos toinen on luonteeltaan pahakin diktaattori mutta se on ainoa tapa muuttaa tilanne eikä mikään kuiskaamalla pyydetty toive et saisinko minäkin päättää mitä vessapaperia ostetaan.
Sen vallan mukana tulee toki sitten vastuukin, eli luulen että osaltaan tuossa saattaa olla kyse siitäettä tässä tapauksessa jotkut miehet ovat ulkoistaneet valtaa tavallaan tahallaan koska välttävät sillä vastuunottamista asioiden hoitamisesta ja päättämisestä. Toinen asia on se että ainakaan osaan asioista keskivertomiehellä ei ole edes suurempaa mielipidettä jolloin miksi ns taistella kun pääsee helpommalla antamalla toisen valita sen verhojen värin joka ei itselle merkitse niin paljon kuitenkaan.
En tiedä, tulee mieleen ensimmäinen ajatus kun jouluna vanhempieni luona tv:stä tuli eliittikumppani sivuston mainos: Aku Ankasta vuosikausia sitten lukemani jossa Aku on naamioitunut ennustajaeukoksi/selvännäkijäksi sirkuksessa ja ennustaa Hannulle: Sinulle sopivin kumppani on sahapukki.
Ehkä olen vaan väsynyt siihen että tuntuu että omalla kohdalla asiat tuntuvat tosiaan olevan täysin päinvastoin mitä tulee asioiden ja suhteen edistymiseen, että jotenkin minun pitää nyt ottaa aina vastuu kaikesta ja kaiken edistymisestä, ihan jo alkaen ensitreffeistä alkaen. Että mitä jos se toinen tekisi aloitteen ensisuudelmaan, mitä jos se toinen pitäisi keskustelua käynnissä silloin jos se uhkaa hyytyä, mitä jos se toinen pitäisi tunnelmaa hyvänä ettei minun täytyisi olla se seremoniamestari ihan joka käänteessä.
Enkä minä nyt tarkoita mitään sukupuoliroolien kääntämistä päälaelleeen, enkä sitä etttei miehen ns kuuluisi viedä jos tanssitaan ja kyllä minä oman osuuteni teen mutta itse kaipaan että edes naispuolinenkin ottaisi vastuuta siitä että kaikki menee hyvin eikä katsele vierestä passiivisena.
En tiedä, ehkä kyse on vain tuurista/sattumasta koska jos mietin historiaan niin on minulla aiemmin elämässä ollut noita paljon aktiivisempiakin tapauksia mutta jostain syystä nyt tullut vastaan vain tuota toista, passiivista ääripäätä jonka kanssa sukupuoliroolit tuntuu olevan suoraan kun 50-luvulta paitsi että nyt naisen ei voi odottaa tekevän yhtään mitään kun korkeintaan näyttävän hyvältä.
Jossain oli kirjoitus että se on tämä iki-ihana selfie kultttuuri, kaikki vaan katsovat mitä tuo toinen voi minulle tehdä ja antaa ja ihmiset ovat unohtaneet sen kultaisen neuvon että suhteesta, niinkuin elämästä yleensäkin, saa parhaimmillaankin vaan juuri sitä mitä siihen itse antaa.
En tiedä noista mun nettitreffailuista, jotenkin oli kyllä sinänsä ihan viehättävä ihminen nyt viime treffeillä mutta jotenkin just tuo että minä sain olla se seremoniamestari hieman häiritsi. Ei sikäli etten osaisi ja voisi sitä tehdä, päinvastoin uskon viihdyttäneeni ko ihmistä ihan hyvin koko illan ja vein vielä kukkia ja saatoin kotiin jne eli ihan herrasmies meiningillä loppuunasti mutta, en tiedä, jotenkin tuollaisesta jää vähän sellainen fiilis kuin olisi ollut duunissa.
Katsellaan, eipä tässä ole nyt just mikään muukaan selvillä. Päinvastoin, tuntuu että koko elämä on yhtä päiväni murmelina elokuvaa jo usean kuukauden putkeen tekee niin tai näin.
Illan kappaleena hieman otsikon mukaisesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti