or just a playboy breaking rules. Kuka tunnistaa laulun ansaitsee papukaijamerkin!
Ei uutisia ihastuksen suhteen, poikamies yrittää kovasti päivittäin lähestyä tyttöä milloin milläkin verukkeella mutta
jostain syystä on alkanut tuntumaan että siinä missä kiinnostus oli poikamiehen mielestä ilmiselvästi molemminpuolista, niin ehkä se ei nyt sitten olekaan.
Poikamiestä harmittaa koska hän pitää tyttöä edelleen niin maan harvinaisen viehättävänä ja jotenkin tekisi niin kovin mieluusti ko tytön kanssa lähempää tuttavuutta. Poikamies on mennyt jo sellaiselle hassuuden asteelle että käy tarkistamassa peilistä kuontalonsa jonkinasteisen kunnon (tukka hyvin ja ei kahvikeksin muruja suupielessä) ennen kun menee juttelemaan tytölle.
Tytto sen sijaan on asiallinen, muutama merkitsevä katse tuli yhteisessä tilaisuudessa mutta sitten taas viileni ja poistuu herkästi paikalta kun poikamies yrittää kehittää jutunjuurta.
Harmillista, kovin harmillista.
Eihän poikamies toki voi edelleenkään olla varma mitä tyttö ajattelee, tavallaan häntä nyt ainakin himpun verran kiinnostaa mitä poikamies hänestä ajattelee koska korjailee ulkonäköään poikamiehen saavuttua paikalle mutta mistä sitäkin tietää, ehkä se on vain hänen tapansa ja tekee niin kokoajan.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Hippusen ihastunut
Terveisiä vaan. Kohtalon oikusta se lento viivästyi sitten lopulta niin paljon että paluu kotiin koitti vasta seuraavana päivänä. Saman kohtalon oikusta neiti x (tuttu aiemmasta 2 postauksesta sinä muutoinkin kuin fyysisenä kiinnostuksena) oli samalla reissulla ja niin ikään jäi lentokenttähotelliin yöksi.
Koska kohtalo ei nyt ehtinyt ihan yksityiskohtia hioa niin matkassa oli myös pari muuta ihmistä mutta lopputulos on kuitenkin sama, Oliver on hitusen, ei vakavasti mutta hitusen ihastunut.
En edes oikein tiedä miksi mutta joku ko ihmisessä vaan on sellaista että näkisin hänet hyvin mieluusti vierelleni. Kuulostanee kummalta mutta siis ihan kun kävellään vierekkäin niin jotenkin on niin sellainen "tietty" fiilis.
Ai että mikäs hänen vastakaiku tähän edelleen 95% jemmassa pitämääni kiinnostusta kohtaan sitten olisi. No sepä se kun en tiedä. Siis minä joka normisti väitän lukevani pienetkin flirtit sellaisella tarkkuudella että ei kyllä jää huomaamatta niin nyt en ole varma. Tai olen, olen siitä että positiivista vastakaikua sieltä tulee jollain tasolla mutta mihin se taso jää on se kysymys.
Se suojamuuri kun on sellainen että siinä missä kröhöm jonkun toisen ihmisen kanssa olisi jo yö vietetty samassa huoneessa niin hänen kohdallaan en ole varma miten se jää nyt rikotaan vai haluaako ko ihminen edes että se rikotaan. Siis kun kyllä sitä katsetta, ohimennen huomaamatonta kosketusta yms nyt sen verran tapahtuu etten nyt siitä erehdy mutta mutta se etäisyys kuitenkin pidetään. Pidemmän baari-illan myötä asia tietysti selviäisi mutta kun minä en halua baari-iltaa hänen kanssaan, haluan oikeasti tutustua häneen, haluan kuullä kuka hän on, mistä hän pitää, mitä hän rakastaa ja mitä hän pelkää, toivoo ja haaveilee.
Illan kappaleena loistava kipale, jotenkin sopi tunnelmaan hyvin kun mietin ko tyttöä ja sitä mitä tästä nyt tulee>.
Edit> Kappale vaihdettu kuvaamaan paremmin positiivista fiilistä. Ensimmäinen valinta oli jotenkin liian jotain. Edit2> Muokattu koko tekstiä hieman neutraalimmaksi, ensimmäinen versio oli ehkä hieman hmm no laitetaan ne jäät nyt sinne hattuun kuitenkin vaikka kivahan se on fiilistellä kun tapaa oikeasti kiinnostavan tapauksen. Edit3> Video vaihdettu taas, ihan oikeasti mitä sitä himmailemaan, kyllä minä olen vähän ihastunut ja meni syteen tai saveen> Edit4> Minä olen fiilistelevä poikamies, joskus tuntuu ja ehkä yritänkin etten niin olisi mutta kun olen niin olen. Toisaalta nämä fiilistelyhetket ovat juuri niitä joiden takia elämä on elämää eikä konemaista suorittamista joten vaikka sitä ehkä välillä vähän liioitteleenkin fiiliksissä niin so not.
Koska kohtalo ei nyt ehtinyt ihan yksityiskohtia hioa niin matkassa oli myös pari muuta ihmistä mutta lopputulos on kuitenkin sama, Oliver on hitusen, ei vakavasti mutta hitusen ihastunut.
En edes oikein tiedä miksi mutta joku ko ihmisessä vaan on sellaista että näkisin hänet hyvin mieluusti vierelleni. Kuulostanee kummalta mutta siis ihan kun kävellään vierekkäin niin jotenkin on niin sellainen "tietty" fiilis.
Ai että mikäs hänen vastakaiku tähän edelleen 95% jemmassa pitämääni kiinnostusta kohtaan sitten olisi. No sepä se kun en tiedä. Siis minä joka normisti väitän lukevani pienetkin flirtit sellaisella tarkkuudella että ei kyllä jää huomaamatta niin nyt en ole varma. Tai olen, olen siitä että positiivista vastakaikua sieltä tulee jollain tasolla mutta mihin se taso jää on se kysymys.
Se suojamuuri kun on sellainen että siinä missä kröhöm jonkun toisen ihmisen kanssa olisi jo yö vietetty samassa huoneessa niin hänen kohdallaan en ole varma miten se jää nyt rikotaan vai haluaako ko ihminen edes että se rikotaan. Siis kun kyllä sitä katsetta, ohimennen huomaamatonta kosketusta yms nyt sen verran tapahtuu etten nyt siitä erehdy mutta mutta se etäisyys kuitenkin pidetään. Pidemmän baari-illan myötä asia tietysti selviäisi mutta kun minä en halua baari-iltaa hänen kanssaan, haluan oikeasti tutustua häneen, haluan kuullä kuka hän on, mistä hän pitää, mitä hän rakastaa ja mitä hän pelkää, toivoo ja haaveilee.
Illan kappaleena loistava kipale, jotenkin sopi tunnelmaan hyvin kun mietin ko tyttöä ja sitä mitä tästä nyt tulee>.
Edit> Kappale vaihdettu kuvaamaan paremmin positiivista fiilistä. Ensimmäinen valinta oli jotenkin liian jotain. Edit2> Muokattu koko tekstiä hieman neutraalimmaksi, ensimmäinen versio oli ehkä hieman hmm no laitetaan ne jäät nyt sinne hattuun kuitenkin vaikka kivahan se on fiilistellä kun tapaa oikeasti kiinnostavan tapauksen. Edit3> Video vaihdettu taas, ihan oikeasti mitä sitä himmailemaan, kyllä minä olen vähän ihastunut ja meni syteen tai saveen> Edit4> Minä olen fiilistelevä poikamies, joskus tuntuu ja ehkä yritänkin etten niin olisi mutta kun olen niin olen. Toisaalta nämä fiilistelyhetket ovat juuri niitä joiden takia elämä on elämää eikä konemaista suorittamista joten vaikka sitä ehkä välillä vähän liioitteleenkin fiiliksissä niin so not.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2016
Miten tämäkin taas päättyy tai johdattaa
Ai mikä vain, no tämä nykyinen työ joka on toisaalta täynnä mahdollisuuksia mutta joka vie taas kaiken ajan.
Onko sillä sitten tavallaan edes väliä, olenko minä tyonarkkari vain siksi että pakenen yksinäisyyttä vai siksi että se on verenperintoä.. Ehkä kumpaakin.
Onko tässä taas mitään järkeä, en tiedä. Miten jotkut ihmiset osaavat suhtautua niin huolettomasti taloudelliseen tulevaisuuteensa, en ymmärrä.
Miten harva ymmärtää miten kovaksi ja jatkuvaksi tuuli käy mitä ylemmäs yrittää kiivetä. Joku sanoi joskus että hänellä alkoi käydä tuuri sen jälkeen kun hän aloitti yrittämään moninkertaisesti, 199 takaiskua ei lasketa jos numero 200 onnistuu mutta jos kuvittelee että kyse oli silloinkin vain tuurista niin metsään menee. Tai siis joo on, mutta vain siksi että ei luovuttanut koska epäonnistuminenhan on kyseessä vain silloin kun lakkaa yrittämästä. Toisaalta sekin on taito itsessään ettei hakkaa päätään seinään kuten jääräpäillä kuten itseni on tapana, monessakin asiassa.
Meidän toimistosihteeri muistuttaa minua joka ilta kotiin lähtiessään että Oliver, eikö sinulla ole tyttöystävää jonka luokse sinun pitäisi mennä sensijaan että kukut täällä kaiket illat. Sama ihminen kommentoi ainakin 2 kertaa viikossa että minulle pitää saada parisuhhde.
Tähän asti kommenttini on ollut että ai siksi että elämässäni menee liian hyvin joten tarvitsen parisuhdeongelman.
Mutta ei, kyllähän minä "oireilen" yksinäisyyttä keskenäni vaikka en olekaan sikäli yksin. Tai siis että onhan minulla kavereita ja tuttuja joiden kanssa hipata ja se sosiaalisuuskin on itsestä kiinni.
Ai miten niin oireilen, no siis, ajatuksissani huomaan että kyllähän sitä on sellainen peruskurttu usein mutta sitten taas. Ehkä olen jotenkin hyväksynyt tilanteen, Tällaista tämä on ja oikeastihan minullakin on asiat harvinaisen hyvin. Ei tämä nyt mene niinkuin oli suunnitellut, ei ehkä sinnepäinkään mutta itut siitä tai siis että kun ei sille nyt ole vaihtoehtoja, ei ainakaan selkeitä ja hyviä.
Suunnan voi valita mutta lopputulos jää aina nähtäväksi.
Juteltiin asiasta erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa muutama viikko sitten, hän oikeastaan otti asian esille kun en ole kuulemma enää aikoihin avautunut sen ihmeemmin tilanteissa joissa olisi aihettakin ja jäin sitten miettimään sitä. Jotkut voivat kutsua sitä aikuistumiseksi (olisiko jo aika) jotkut taas tilanteiden hyväksymiseksi.
Ystävättäreni harrastaa joogaa 2 tuntia joka päivä, toinen nukkuu unilääkkeillä ja itse olen ostanut aikuisten stressinhallinta väristyskirjoja. Muistelen kuinka minun lapsuudessani vanhemmat tulivat kyllä ainakin perjantaisin jo hyvinkin aikaisin kotiin ja mentiin maalle ja luettiin kirjoja. Mitä on tapahtunut kun nykyisin joko yrität sata lasissa sydäntykytyksineen tai sitten elät kituutellen ellet satu tulemaan varakkaasta perheestä.
Epävarmuudessa elät jokatapauksessa ja se kalvaa niin hemmetisti.
Mutta osaa ihmisistä, suurtakin osaa, ei huoleta. Luottavat siihen että jotain töitä löytyy ja jos ei tukijärjestelmät on ja pysyy vaikka taloudelliset ennustukset huomioiden niiden voimakas leikkaantuminen näyttää hyvin mahdolliselta ainakin seuraavan 5-10 vuoden kuluessa. Tuloeroja ei ole loputtomasti varaa tasata tulonsiirroilla jos ja kun saajia on kokoajan kasvava määrä maksajiin suhteutettuna.
Ajatus irtiotosta/suuresta suunnanmuutoksesta käy mielessä ajoittain, siihen nähden onneksi ei ole perhettä elätettävänä. Silloin se olisi paljon vaikeampaa. Nyt, se on vain omasta henkisestä kantista kiinni mutta ihan huomaamattani katselin tänäänkin kahvilan hintoja (siis koko puljun) eräästä eteläeuroopan maasta.
Jotkut eivät olleet edes ylikalliita, suurinpiirtein uuden auton hintaisia eli ei mitään mahdotonta. Toinen asia on se olisinko minä sitten lopulta sen onnellisempi pitäessäni kissakahvilaa palmun katveessa todnäk konkurssin partaalla.
Viimeviikonlopun olin työmatkalla ja ensiviikonloppuna olen taas (tai noh, lento kotiin on ilm la iltana) joten eihän tässä taas muutakaan elämää pahemmin ehdi olla. Ihastus siis tuo aiemmassa postissa mainitsemani on ilm vain fyysistä ja sekin ehkä heikompaa kun aluksi ajattelin. Ei sikäli ihminen on viehättävä mutta eipä asia itsekseen edisty mihinkään.
Työmatkani varrella on ravintola josta saa ruokaa 11 asti illalla, ja olen nykyisin kanta-asiakas. Se on yksi parhaista hetkistä kun huudattaa kuulokkeista rocknrollia kun vihdoin matkaa kotiin.Siellä meitä on monia samassa tilanteessa, istutaan enemmän tai vähemmän työ pukeutuneina illallistamassa yksiksemme ja katsellaan ulos ikkunasta. Jotain Kaurismäkiläistä.
En ole ihan varma mutta luulen että eräs toinenkin ihminen saattaisi osoittaa kiinnostusta. Jos olisin fiksu niin vastaisin siihen. En ole fiksu. En ole urheillut, se onn kyllä huonoksi mutta ei vain ole ollut virtaa.
En olllut aiemmin tekstissä ehkä ihan rehellinen tai siis, enhän minä kyllä oikeasti vain epävarmuuden takia yritä vaan onhan kyse ehkä lisäksi kunnianhimosta, Ei luonne anna periksi ottaa askelta alaspäin jos suinkin kykenee ottamaan askeleen ylöspäin ja siitä tullaankin alkuperäiseen kysymykseen että mistä se oikein johtuu.
Miksi minä olen työnarkomaaani. Ja ei, ei se johdu paikasta jossa olen. Syytin paikkaa kun huomasin ensimmäistä kertaa tekeväni jatkuvasti sen +55h viikossa. Syytin paikkaa kun seuraavassakin paikassa tein saman mutta jos ja kun kolmannessakin yrityksessä teen saman niin kyllä silloin pitää tunnustaa tosiasia.
Olisinko minä jos minulla olisi oma perhe, tuskin. Silloin minulla olisi elämässä se prioriteetti joka antaisi minulle henkistä tyydytystä. Nyt minulla ei ole joten silmät ristissä mennään.
Ongelmani ei siis siten ole nykyinen työni, ongelmani on että minulla on elämässäni tyhjää jonka täytän työllä koska en osaa muutakaan. Tai joo, osaan, esim harratuksilla joissa niissäkin liioittelen määrissä ehkä samoista syistä. Se kun yhdistetään siihen kunnianhimoon ja sekä yksinelämisen että taloudellisen tilanteen aiheuttamaan epävarmuuteen niin soppa on valmis.
Mutta väärin ei saa käsittää, ei tämä ole valitusta, itse olen suuntani valinnut ja lopputuloskin on vielä nähtävänä. Yritän jututtaa erästä kolmatta tapausta ainakin pariin otteeseen viikossa mutta kuten em postissani mainitsin on hänellä suojamuuri jonka läpi ei ihan heittämällä mennä jos mennään ollenkaan.
Ai siis mitä, sinulla on siis 3 potentiaalista kiinnostavaa naista elämässäsi joista 2 osoittaa kiinnostusta sinua kohtaan ja sitten itse olen kuin kohtalon ivasta kiinnostunein siitä kolmannesta. No siis näinhän se on nähtävä. Jos olisi virtaa niin lisäksi voisi paukuttaa tinderiä mutta siihen ei nyt vain oikeasti riitä energia eikä into tällähetkellä siiten millään. Nyt, tässä, tule, hetki, ei jahkailua tai arvailua vaan ns samantein tanssitaan yhdessä tyylinen tutustuminen on tapa jota nyt oikeasti toivoisin.
Onneksi on kesä ja siten ainakin ulkohippoja tulee väkisinkin ettei ihan mene ohi koko elämä.
Illan lauluna Bush yhtyettä, ette usko miten hyvät fiilikset saan tästäkin kappaleesta kun poljen fillarilla töistä kotiin ja tämä huutaa korvissa.
Onko sillä sitten tavallaan edes väliä, olenko minä tyonarkkari vain siksi että pakenen yksinäisyyttä vai siksi että se on verenperintoä.. Ehkä kumpaakin.
Onko tässä taas mitään järkeä, en tiedä. Miten jotkut ihmiset osaavat suhtautua niin huolettomasti taloudelliseen tulevaisuuteensa, en ymmärrä.
Miten harva ymmärtää miten kovaksi ja jatkuvaksi tuuli käy mitä ylemmäs yrittää kiivetä. Joku sanoi joskus että hänellä alkoi käydä tuuri sen jälkeen kun hän aloitti yrittämään moninkertaisesti, 199 takaiskua ei lasketa jos numero 200 onnistuu mutta jos kuvittelee että kyse oli silloinkin vain tuurista niin metsään menee. Tai siis joo on, mutta vain siksi että ei luovuttanut koska epäonnistuminenhan on kyseessä vain silloin kun lakkaa yrittämästä. Toisaalta sekin on taito itsessään ettei hakkaa päätään seinään kuten jääräpäillä kuten itseni on tapana, monessakin asiassa.
Meidän toimistosihteeri muistuttaa minua joka ilta kotiin lähtiessään että Oliver, eikö sinulla ole tyttöystävää jonka luokse sinun pitäisi mennä sensijaan että kukut täällä kaiket illat. Sama ihminen kommentoi ainakin 2 kertaa viikossa että minulle pitää saada parisuhhde.
Tähän asti kommenttini on ollut että ai siksi että elämässäni menee liian hyvin joten tarvitsen parisuhdeongelman.
Mutta ei, kyllähän minä "oireilen" yksinäisyyttä keskenäni vaikka en olekaan sikäli yksin. Tai siis että onhan minulla kavereita ja tuttuja joiden kanssa hipata ja se sosiaalisuuskin on itsestä kiinni.
Ai miten niin oireilen, no siis, ajatuksissani huomaan että kyllähän sitä on sellainen peruskurttu usein mutta sitten taas. Ehkä olen jotenkin hyväksynyt tilanteen, Tällaista tämä on ja oikeastihan minullakin on asiat harvinaisen hyvin. Ei tämä nyt mene niinkuin oli suunnitellut, ei ehkä sinnepäinkään mutta itut siitä tai siis että kun ei sille nyt ole vaihtoehtoja, ei ainakaan selkeitä ja hyviä.
Suunnan voi valita mutta lopputulos jää aina nähtäväksi.
Juteltiin asiasta erään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa muutama viikko sitten, hän oikeastaan otti asian esille kun en ole kuulemma enää aikoihin avautunut sen ihmeemmin tilanteissa joissa olisi aihettakin ja jäin sitten miettimään sitä. Jotkut voivat kutsua sitä aikuistumiseksi (olisiko jo aika) jotkut taas tilanteiden hyväksymiseksi.
Ystävättäreni harrastaa joogaa 2 tuntia joka päivä, toinen nukkuu unilääkkeillä ja itse olen ostanut aikuisten stressinhallinta väristyskirjoja. Muistelen kuinka minun lapsuudessani vanhemmat tulivat kyllä ainakin perjantaisin jo hyvinkin aikaisin kotiin ja mentiin maalle ja luettiin kirjoja. Mitä on tapahtunut kun nykyisin joko yrität sata lasissa sydäntykytyksineen tai sitten elät kituutellen ellet satu tulemaan varakkaasta perheestä.
Epävarmuudessa elät jokatapauksessa ja se kalvaa niin hemmetisti.
Mutta osaa ihmisistä, suurtakin osaa, ei huoleta. Luottavat siihen että jotain töitä löytyy ja jos ei tukijärjestelmät on ja pysyy vaikka taloudelliset ennustukset huomioiden niiden voimakas leikkaantuminen näyttää hyvin mahdolliselta ainakin seuraavan 5-10 vuoden kuluessa. Tuloeroja ei ole loputtomasti varaa tasata tulonsiirroilla jos ja kun saajia on kokoajan kasvava määrä maksajiin suhteutettuna.
Ajatus irtiotosta/suuresta suunnanmuutoksesta käy mielessä ajoittain, siihen nähden onneksi ei ole perhettä elätettävänä. Silloin se olisi paljon vaikeampaa. Nyt, se on vain omasta henkisestä kantista kiinni mutta ihan huomaamattani katselin tänäänkin kahvilan hintoja (siis koko puljun) eräästä eteläeuroopan maasta.
Jotkut eivät olleet edes ylikalliita, suurinpiirtein uuden auton hintaisia eli ei mitään mahdotonta. Toinen asia on se olisinko minä sitten lopulta sen onnellisempi pitäessäni kissakahvilaa palmun katveessa todnäk konkurssin partaalla.
Viimeviikonlopun olin työmatkalla ja ensiviikonloppuna olen taas (tai noh, lento kotiin on ilm la iltana) joten eihän tässä taas muutakaan elämää pahemmin ehdi olla. Ihastus siis tuo aiemmassa postissa mainitsemani on ilm vain fyysistä ja sekin ehkä heikompaa kun aluksi ajattelin. Ei sikäli ihminen on viehättävä mutta eipä asia itsekseen edisty mihinkään.
Työmatkani varrella on ravintola josta saa ruokaa 11 asti illalla, ja olen nykyisin kanta-asiakas. Se on yksi parhaista hetkistä kun huudattaa kuulokkeista rocknrollia kun vihdoin matkaa kotiin.Siellä meitä on monia samassa tilanteessa, istutaan enemmän tai vähemmän työ pukeutuneina illallistamassa yksiksemme ja katsellaan ulos ikkunasta. Jotain Kaurismäkiläistä.
En ole ihan varma mutta luulen että eräs toinenkin ihminen saattaisi osoittaa kiinnostusta. Jos olisin fiksu niin vastaisin siihen. En ole fiksu. En ole urheillut, se onn kyllä huonoksi mutta ei vain ole ollut virtaa.
En olllut aiemmin tekstissä ehkä ihan rehellinen tai siis, enhän minä kyllä oikeasti vain epävarmuuden takia yritä vaan onhan kyse ehkä lisäksi kunnianhimosta, Ei luonne anna periksi ottaa askelta alaspäin jos suinkin kykenee ottamaan askeleen ylöspäin ja siitä tullaankin alkuperäiseen kysymykseen että mistä se oikein johtuu.
Miksi minä olen työnarkomaaani. Ja ei, ei se johdu paikasta jossa olen. Syytin paikkaa kun huomasin ensimmäistä kertaa tekeväni jatkuvasti sen +55h viikossa. Syytin paikkaa kun seuraavassakin paikassa tein saman mutta jos ja kun kolmannessakin yrityksessä teen saman niin kyllä silloin pitää tunnustaa tosiasia.
Olisinko minä jos minulla olisi oma perhe, tuskin. Silloin minulla olisi elämässä se prioriteetti joka antaisi minulle henkistä tyydytystä. Nyt minulla ei ole joten silmät ristissä mennään.
Ongelmani ei siis siten ole nykyinen työni, ongelmani on että minulla on elämässäni tyhjää jonka täytän työllä koska en osaa muutakaan. Tai joo, osaan, esim harratuksilla joissa niissäkin liioittelen määrissä ehkä samoista syistä. Se kun yhdistetään siihen kunnianhimoon ja sekä yksinelämisen että taloudellisen tilanteen aiheuttamaan epävarmuuteen niin soppa on valmis.
Mutta väärin ei saa käsittää, ei tämä ole valitusta, itse olen suuntani valinnut ja lopputuloskin on vielä nähtävänä. Yritän jututtaa erästä kolmatta tapausta ainakin pariin otteeseen viikossa mutta kuten em postissani mainitsin on hänellä suojamuuri jonka läpi ei ihan heittämällä mennä jos mennään ollenkaan.
Ai siis mitä, sinulla on siis 3 potentiaalista kiinnostavaa naista elämässäsi joista 2 osoittaa kiinnostusta sinua kohtaan ja sitten itse olen kuin kohtalon ivasta kiinnostunein siitä kolmannesta. No siis näinhän se on nähtävä. Jos olisi virtaa niin lisäksi voisi paukuttaa tinderiä mutta siihen ei nyt vain oikeasti riitä energia eikä into tällähetkellä siiten millään. Nyt, tässä, tule, hetki, ei jahkailua tai arvailua vaan ns samantein tanssitaan yhdessä tyylinen tutustuminen on tapa jota nyt oikeasti toivoisin.
Onneksi on kesä ja siten ainakin ulkohippoja tulee väkisinkin ettei ihan mene ohi koko elämä.
Illan lauluna Bush yhtyettä, ette usko miten hyvät fiilikset saan tästäkin kappaleesta kun poljen fillarilla töistä kotiin ja tämä huutaa korvissa.
maanantai 16. toukokuuta 2016
Liian suuri ikäero
On ihmisen kanssa johon tunnen suht kovaa fyysistä vetovoimaa aina jos ihminen sattuu tulemaan 4 metriä lähemmäksi. Ja hän tulee vaikka koitan jo hieman pakoilla.
Ihan sama mitkä lasit olisi päässä ei siitä voi erehtyä, molemminpuolinen voimakas kiinnostus on tosiasia ja huomioiden tilanne se on vähintäänkin hämmentävää sikäli että kaikki mitä olemme puhuneet mahtuisi yhteensvä ehkä 4 minuutin small talkkiin.
Ai mainitsinko että olen kiinnostunut hiljattain eräästä toisesta ihmisestä jonka kanssa en tosin tunne vielä sellaista hormonaalista vetoa mutta jonka kanssa olisimme todennäköisemmin henkisesti parempi matchi varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Hän tosin ei tule lähelle, ei tosin pakoilekkaan mutta hän on tyttö jota pitäisi ainakin jonkinaikaa piirittää ainakin jollain asteella. Ei siksi että hän olisi koppava vaan luulen että hän on hmm miten sen nyt sanoisi, noh kokenut elämässä enemmän.
Kuitenkin takaisin ensimmäiseen, meillä on liian suuri ikäero mutta sitten taas, tiedättekö kuinka nuorempana vaiheilin jotain ja esim jätin harrastamatta seksiä vaikka vetovoimaa oli (ja joskus sitten järkevänä harrastin sitä vaikka kiinnostusta ei omalta puoleltani ollut) ja kuinka olen joitain tapauksia heikkona hetkenä puolitosissani harmitellut vielä vuosikausien jälkeenkin:) Niin että ihanko oikeasti meinaan muka taas olla järkevä ja ottaa jääkylmän suihkun aamuisin koska minä teen `"oikein" vaikka olisi selkeästi ihminen jonka kanssa on ainakin jonkinlaista kemiaa.
Miksi minä kirjoitan tätä.
Ai niin, koska minä olen "hyvä jätkä" joka ei halua tilannetta jossa ko suhde sitten ei kuitenkaan toimisi ja tiedossa olisi kuuluisaa hammastenkiristystä...
Olen ratkaissut asian tekemällä taas noin 14tuntista päivää (no eilen olin toimistolla vain 7tuntia mutta olikin sunnuntai).
Ai että miten nuori ko liian suuri ikäero ihminen sitten on, no on hän yli 25v että ei meitä yhdessä nyt siinä mielessä kieroon katsottaisi mutta ehkä jotenkin se sellainen tietynlainen luonne korostaa meidän ikäeroa.
Positiivisena asiana energiatasot ovat uuden duunin mukana nousseet aika korkealla noin yleisesti, kuten vaan historiastakin koitan itseäni muistuttaa, haaste ei ole se niiden korkeus vaan se että saa rauhoitettua itseään tarpeeksi iltaisin että nukkuu hyvin ja palautuu henkisesti. Muuten on ongelmia tiedossa ennemmin tai ennemmin.
Edit: otsikkoa korjattu jottei asiasta saa väärää kuvaa ihan samantein,
Illan laulna kuulin juuri tämän kappaleen nettiradiosta sopivasti :)
Ihan sama mitkä lasit olisi päässä ei siitä voi erehtyä, molemminpuolinen voimakas kiinnostus on tosiasia ja huomioiden tilanne se on vähintäänkin hämmentävää sikäli että kaikki mitä olemme puhuneet mahtuisi yhteensvä ehkä 4 minuutin small talkkiin.
Ai mainitsinko että olen kiinnostunut hiljattain eräästä toisesta ihmisestä jonka kanssa en tosin tunne vielä sellaista hormonaalista vetoa mutta jonka kanssa olisimme todennäköisemmin henkisesti parempi matchi varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Hän tosin ei tule lähelle, ei tosin pakoilekkaan mutta hän on tyttö jota pitäisi ainakin jonkinaikaa piirittää ainakin jollain asteella. Ei siksi että hän olisi koppava vaan luulen että hän on hmm miten sen nyt sanoisi, noh kokenut elämässä enemmän.
Kuitenkin takaisin ensimmäiseen, meillä on liian suuri ikäero mutta sitten taas, tiedättekö kuinka nuorempana vaiheilin jotain ja esim jätin harrastamatta seksiä vaikka vetovoimaa oli (ja joskus sitten järkevänä harrastin sitä vaikka kiinnostusta ei omalta puoleltani ollut) ja kuinka olen joitain tapauksia heikkona hetkenä puolitosissani harmitellut vielä vuosikausien jälkeenkin:) Niin että ihanko oikeasti meinaan muka taas olla järkevä ja ottaa jääkylmän suihkun aamuisin koska minä teen `"oikein" vaikka olisi selkeästi ihminen jonka kanssa on ainakin jonkinlaista kemiaa.
Miksi minä kirjoitan tätä.
Ai niin, koska minä olen "hyvä jätkä" joka ei halua tilannetta jossa ko suhde sitten ei kuitenkaan toimisi ja tiedossa olisi kuuluisaa hammastenkiristystä...
Olen ratkaissut asian tekemällä taas noin 14tuntista päivää (no eilen olin toimistolla vain 7tuntia mutta olikin sunnuntai).
Ai että miten nuori ko liian suuri ikäero ihminen sitten on, no on hän yli 25v että ei meitä yhdessä nyt siinä mielessä kieroon katsottaisi mutta ehkä jotenkin se sellainen tietynlainen luonne korostaa meidän ikäeroa.
Positiivisena asiana energiatasot ovat uuden duunin mukana nousseet aika korkealla noin yleisesti, kuten vaan historiastakin koitan itseäni muistuttaa, haaste ei ole se niiden korkeus vaan se että saa rauhoitettua itseään tarpeeksi iltaisin että nukkuu hyvin ja palautuu henkisesti. Muuten on ongelmia tiedossa ennemmin tai ennemmin.
Edit: otsikkoa korjattu jottei asiasta saa väärää kuvaa ihan samantein,
Illan laulna kuulin juuri tämän kappaleen nettiradiosta sopivasti :)
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Pikaisesti
Saanko taas valittaa :) Saan tai siis en tai siis saan. En minä näistä jutuista valita. Sen sijaan voisin valittaa vaikka jostain vakavammasta mutta koska haluan uskoa että säikähdyksellä selviää niin en valita siitäkään.
Se mistä sensijaan valitan, tai siis valittaisin jos valitttaisin on se että anteeksi nyt vain mutta minua ei kiinnosta. Vaan siis sinä, Tai siis et sinä siellä ruudun toisella puolella vaan sinä ihminen joka suhtaudut ihmisiin tyyliin että mitä tuo ihminen voi antaa minulle.
Minne on kadonnut ihmisistä kiinnostuminen ihmisinä. Minne on kadonnut ihmisistä innostuminen vikoineen kaikkineen.
Illan uutisina, ostin uuden fillarin, ai kerroinko jo. En en usko että kerroin. No mutta siis ostin. En muuttanut tälläkertaa, En tiedä oliko se oikea ratkaisu. En hihku onnesta ratkaisun vuoksi mutta en olisi ehkä hihkunut jos olisin valinnut toisin. Kävin lisäksi matkoilla ennen kun työt alkoivat. Oli kivaa enkä olisi ehkä halunnut tulla takaisin. Kuitenkin, fillari, harkitsin autoa mutta tulin tulokseen että minä olisin nauttinut siitä niin lyhyen hetken että fillariin sijoittaminen oli järkevämpää ja matkat mukavampia.
Ai että miten uudessä työssä nyt sitten menee? No ihan hyvin kait ehkä. Hieman siellä oltiin selän takana jo pelattu ennen kun edes aloitin mutta en nyt jaksa stressata siitä. Oli itsevarmuuttaa buustaavaa huomata että kyllä minä ihan oikeasti tiedän aika paljon siitä mitä teen. Ei sikäli että olisin sitä suoranaisesti epäillyt mutta onhan se aina uudessa paikassa pieni kysymysmerkki ennen ensimmäistä palaveria että ns millä tasolla täällä pelataan. Taso oli/on minulle siis ihan sopiva. Ei liian helppo että voisi ns lepuutella laakereilla tai ylpistyä mutta ei sellainenkaan että nostattaisi hikipisaroita kun pomo pyytää juttelemaan.
On tässä suurempiakin mietteitä.
Kuitenkin ennen kun tämä tarina päivittyi sattui jotain, tai siis ei nyt sattunut mutta kuitenkin. Olin piiitkällä kävelyllä luonnonhelmassa uuden työni erään kaukaa vierailulla olevan ihmisen kanssa.
Hieman jännitin että miten juttua riittää vaikka ihan hyvin tullaankin toimeen mutta lopulta oli oikeastaan tosi kiva päivä. Juteltiin niitä näitä ja päivän päätteeksi käytiin illallisella ja parilla.
Jokatapauksessa miten tämä nyt liittyy mihinkää niin juteltiin siinä aina ajoittain työasioistakin ja
varsinkin eräästä suunnitelmasta joka saattaa keikuttaa minun tilannetta aika railakkaasti ja en tiedä, siinä käveltiin ja tajusin yhtäkkiä miten hemmetin vähän minua stressaa tai mitenkään edes huoletttaa. Ja kyse ei ole siitä etten välittäisi vaan jotenkin siinä luonnon ääressä vain tuli tunne että ihan oikeasti, ei vain ole mitenkään merkityksellistä elämäni kokonaisuutta ajatellen.
Minne on kadonnut ihmisistä kiinnostuminen ihmisinä. Minne on kadonnut ihmisistä innostuminen vikoineen kaikkineen.
Illan uutisina, ostin uuden fillarin, ai kerroinko jo. En en usko että kerroin. No mutta siis ostin. En muuttanut tälläkertaa, En tiedä oliko se oikea ratkaisu. En hihku onnesta ratkaisun vuoksi mutta en olisi ehkä hihkunut jos olisin valinnut toisin. Kävin lisäksi matkoilla ennen kun työt alkoivat. Oli kivaa enkä olisi ehkä halunnut tulla takaisin. Kuitenkin, fillari, harkitsin autoa mutta tulin tulokseen että minä olisin nauttinut siitä niin lyhyen hetken että fillariin sijoittaminen oli järkevämpää ja matkat mukavampia.
Ai että miten uudessä työssä nyt sitten menee? No ihan hyvin kait ehkä. Hieman siellä oltiin selän takana jo pelattu ennen kun edes aloitin mutta en nyt jaksa stressata siitä. Oli itsevarmuuttaa buustaavaa huomata että kyllä minä ihan oikeasti tiedän aika paljon siitä mitä teen. Ei sikäli että olisin sitä suoranaisesti epäillyt mutta onhan se aina uudessa paikassa pieni kysymysmerkki ennen ensimmäistä palaveria että ns millä tasolla täällä pelataan. Taso oli/on minulle siis ihan sopiva. Ei liian helppo että voisi ns lepuutella laakereilla tai ylpistyä mutta ei sellainenkaan että nostattaisi hikipisaroita kun pomo pyytää juttelemaan.
On tässä suurempiakin mietteitä.
Kuitenkin ennen kun tämä tarina päivittyi sattui jotain, tai siis ei nyt sattunut mutta kuitenkin. Olin piiitkällä kävelyllä luonnonhelmassa uuden työni erään kaukaa vierailulla olevan ihmisen kanssa.
Hieman jännitin että miten juttua riittää vaikka ihan hyvin tullaankin toimeen mutta lopulta oli oikeastaan tosi kiva päivä. Juteltiin niitä näitä ja päivän päätteeksi käytiin illallisella ja parilla.
Jokatapauksessa miten tämä nyt liittyy mihinkää niin juteltiin siinä aina ajoittain työasioistakin ja
varsinkin eräästä suunnitelmasta joka saattaa keikuttaa minun tilannetta aika railakkaasti ja en tiedä, siinä käveltiin ja tajusin yhtäkkiä miten hemmetin vähän minua stressaa tai mitenkään edes huoletttaa. Ja kyse ei ole siitä etten välittäisi vaan jotenkin siinä luonnon ääressä vain tuli tunne että ihan oikeasti, ei vain ole mitenkään merkityksellistä elämäni kokonaisuutta ajatellen.
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Yksinäinen merimies
Ai mikä hiton merimies? No elämän merillä tai jotain.
Joskus on aika raskasta ja yksinäistä tehdä kaikkea niin yksin ja
olla jotenkin niin kohtuuttoman epäinhimmillinen tai siis käyttäytyä kuin olisi.
Joskus on ikävä hyviä ystäviä ja ns siipimiestä. Onhan minulla hyviä ystäviä mutta kaikki nykyisin pitkän välimatkan päässä. Onhan minulla kavereita nykyisessä kotikaupungissa mutta ei ketään jonka kanssa oltaisiin ns tutkapariasteella.
Matkustelua, 8-haastattelua, exän kanssa illallinen, random jutustelua ja sosiaalisuutta, yksi viimeinen drinkki hotellin baarissa mutta sitten yksin nukkumaan.
Mä en halua nukkua yksin, en halua tehdä taas isoja maasta/maahanmuuttopäätöksiä yksin, mä olen tehnyt näitä kaikkia päätöksiä ja ratkaisuja yksin nyt niin hemmetin monta vuotta että en enää halua. Minäkin olen ihminen ja vaikka osaa niin työelämän kun perussosiaalisuuden pelit ja metkut niin minä, kuten kuka tahansa muukin, olen epävarma siitä teenkö oikeat ratkaisut.
Vaikka ulospäin sitä ei näkisi kukaan, vaikka vedän miten hyvät presentaatiot aika korkealla tasolla työskenteleville ihmisille, vaikka menen itsevarmana tutustumaan uuteen pontentiaaliseen tiimiin ja saan 6 tyttöä nauramaan ja osan vielä katsomaan peräänkin kun kävelen pois niin lopulta minäkin olen ihan yhtä läheisyyttä ja kumppanuutta kaipaava ihminen kuin kuka tahansa. Ja ihan yhtä itun hajalla ja yksinäinen kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu.
En minä vollota, menen salile ja kyykkään niin kauan, raskaasti, syvään ja hartaasti että endorfiinit nousevat tarpeeksi korkealle peittäen sen yksinäisyyden tunteen.
Laitan murinaa stereoihin, huokaisen syvään ja totean että hitot ja ei muuta kuin liikkeelle.
Ai että mikäkö tämän jutun pointti oli, no ei kait mikään avautumista ihmeellisempi. Yritän myydä erästä työmahdollisuutta itselleni sillä että uudessa kaupungissa ja ko palkalla minulla olisi varaa isompaan asuntoon jossa on vielä iso kattoterassi. Samalla yritän parhaani unohtaa sen että mihin ihmeeseen minä tarvitsisin yksin isompaa asuntoa tai kattoterassia, aivan en yhtään mihinkään. Päinvastoin, jos nykyinen viisikymmentäkin tuntuu ajoittain tyhjältä niin tilan kasvattaminen tuskin parantaisi asiaa. Tutkailen uusien televisioiden hintoja vaikka suuren osan ajasta minua lähinnä ahdistaa nykyinenkin tavaramäärä ja tekisi mieli myydä kaikki nämäkin (no ei ehkä sänkyä ja stereoita mutta siis noin yleisesti).
Kaipaisin pysyvyyttä, niin työssä kuin erityisesti parisuhteessa. En vaiheilua, en ehkä edes uusia haasteita. Pysyvyyttä, luottamusta, tukea, kumppanuutta, välittämistä ja s#####, lapsia, perhettä.
Eikä minulla valitettavasti ole tällähetkellä hajuakaan siitä mikä olisi oikea ratkaisu. Intuitiokin, tuo joskus hyvinkin "äänekäs" tunne on täysin hiljaa koska kumpikaan vaihtoehto ei tarkoita automaattisesti mitään muuta kun nakertavan epävarmuuden jatkumista. Molemmat mahdollisuudet ovat haastavia, molemmista maksetaan ainakin suht kohtuullisesti, molemmissa saisi tehdä töitä niskalimassa ja ottaa vastuuta niin paljon kun polla kestää mutta.
Toisessa paikassa on paljon enemmän hyvin miellyttävän tuntuisia naispuolisia töissä mutta eihän kukaan täysipäinen nyt sukupuolijakauman mukaan voi valita työpaikkaansa, eihän. Sehän olisi aivan liian inhimmillstä haluta paikkaan jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti ja hymyillen...ei kun siis mitä vit....niin siis ei.
Olisi kovin mukavaa kun vieressä olisi ihminen jonka kanssa neuvotella mikä on paras ratkaisu mutta kun ei ole niin ei ole.
Sunnuntain lauluna hyvin leppoisaa poppista
Joskus on aika raskasta ja yksinäistä tehdä kaikkea niin yksin ja
olla jotenkin niin kohtuuttoman epäinhimmillinen tai siis käyttäytyä kuin olisi.
Joskus on ikävä hyviä ystäviä ja ns siipimiestä. Onhan minulla hyviä ystäviä mutta kaikki nykyisin pitkän välimatkan päässä. Onhan minulla kavereita nykyisessä kotikaupungissa mutta ei ketään jonka kanssa oltaisiin ns tutkapariasteella.
Matkustelua, 8-haastattelua, exän kanssa illallinen, random jutustelua ja sosiaalisuutta, yksi viimeinen drinkki hotellin baarissa mutta sitten yksin nukkumaan.
Mä en halua nukkua yksin, en halua tehdä taas isoja maasta/maahanmuuttopäätöksiä yksin, mä olen tehnyt näitä kaikkia päätöksiä ja ratkaisuja yksin nyt niin hemmetin monta vuotta että en enää halua. Minäkin olen ihminen ja vaikka osaa niin työelämän kun perussosiaalisuuden pelit ja metkut niin minä, kuten kuka tahansa muukin, olen epävarma siitä teenkö oikeat ratkaisut.
Vaikka ulospäin sitä ei näkisi kukaan, vaikka vedän miten hyvät presentaatiot aika korkealla tasolla työskenteleville ihmisille, vaikka menen itsevarmana tutustumaan uuteen pontentiaaliseen tiimiin ja saan 6 tyttöä nauramaan ja osan vielä katsomaan peräänkin kun kävelen pois niin lopulta minäkin olen ihan yhtä läheisyyttä ja kumppanuutta kaipaava ihminen kuin kuka tahansa. Ja ihan yhtä itun hajalla ja yksinäinen kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu.
En minä vollota, menen salile ja kyykkään niin kauan, raskaasti, syvään ja hartaasti että endorfiinit nousevat tarpeeksi korkealle peittäen sen yksinäisyyden tunteen.
Laitan murinaa stereoihin, huokaisen syvään ja totean että hitot ja ei muuta kuin liikkeelle.
Ai että mikäkö tämän jutun pointti oli, no ei kait mikään avautumista ihmeellisempi. Yritän myydä erästä työmahdollisuutta itselleni sillä että uudessa kaupungissa ja ko palkalla minulla olisi varaa isompaan asuntoon jossa on vielä iso kattoterassi. Samalla yritän parhaani unohtaa sen että mihin ihmeeseen minä tarvitsisin yksin isompaa asuntoa tai kattoterassia, aivan en yhtään mihinkään. Päinvastoin, jos nykyinen viisikymmentäkin tuntuu ajoittain tyhjältä niin tilan kasvattaminen tuskin parantaisi asiaa. Tutkailen uusien televisioiden hintoja vaikka suuren osan ajasta minua lähinnä ahdistaa nykyinenkin tavaramäärä ja tekisi mieli myydä kaikki nämäkin (no ei ehkä sänkyä ja stereoita mutta siis noin yleisesti).
Kaipaisin pysyvyyttä, niin työssä kuin erityisesti parisuhteessa. En vaiheilua, en ehkä edes uusia haasteita. Pysyvyyttä, luottamusta, tukea, kumppanuutta, välittämistä ja s#####, lapsia, perhettä.
Eikä minulla valitettavasti ole tällähetkellä hajuakaan siitä mikä olisi oikea ratkaisu. Intuitiokin, tuo joskus hyvinkin "äänekäs" tunne on täysin hiljaa koska kumpikaan vaihtoehto ei tarkoita automaattisesti mitään muuta kun nakertavan epävarmuuden jatkumista. Molemmat mahdollisuudet ovat haastavia, molemmista maksetaan ainakin suht kohtuullisesti, molemmissa saisi tehdä töitä niskalimassa ja ottaa vastuuta niin paljon kun polla kestää mutta.
Toisessa paikassa on paljon enemmän hyvin miellyttävän tuntuisia naispuolisia töissä mutta eihän kukaan täysipäinen nyt sukupuolijakauman mukaan voi valita työpaikkaansa, eihän. Sehän olisi aivan liian inhimmillstä haluta paikkaan jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti ja hymyillen...ei kun siis mitä vit....niin siis ei.
Olisi kovin mukavaa kun vieressä olisi ihminen jonka kanssa neuvotella mikä on paras ratkaisu mutta kun ei ole niin ei ole.
Sunnuntain lauluna hyvin leppoisaa poppista
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)