sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Yksinäinen merimies

Ai mikä hiton merimies? No elämän merillä tai jotain.
Joskus on aika raskasta ja yksinäistä tehdä kaikkea niin yksin ja
olla jotenkin niin kohtuuttoman epäinhimmillinen tai siis käyttäytyä kuin olisi.
Joskus on ikävä hyviä ystäviä ja ns siipimiestä. Onhan minulla hyviä ystäviä mutta kaikki nykyisin pitkän välimatkan päässä. Onhan minulla kavereita nykyisessä kotikaupungissa mutta ei ketään jonka kanssa oltaisiin ns tutkapariasteella.

Matkustelua, 8-haastattelua, exän kanssa illallinen, random jutustelua ja sosiaalisuutta, yksi viimeinen drinkki hotellin baarissa mutta sitten yksin nukkumaan.
Mä en halua nukkua yksin, en halua tehdä taas isoja maasta/maahanmuuttopäätöksiä yksin, mä olen tehnyt näitä kaikkia päätöksiä ja ratkaisuja yksin nyt niin hemmetin monta vuotta että en enää halua. Minäkin olen ihminen ja vaikka osaa niin työelämän kun perussosiaalisuuden pelit ja metkut niin minä, kuten kuka tahansa muukin, olen epävarma siitä teenkö oikeat ratkaisut.



Vaikka ulospäin sitä ei näkisi kukaan, vaikka vedän miten hyvät presentaatiot aika korkealla tasolla työskenteleville ihmisille, vaikka menen itsevarmana tutustumaan uuteen pontentiaaliseen tiimiin ja saan 6 tyttöä nauramaan ja osan vielä katsomaan peräänkin kun kävelen pois niin lopulta minäkin olen ihan yhtä läheisyyttä ja kumppanuutta kaipaava ihminen kuin kuka tahansa. Ja ihan yhtä itun hajalla ja yksinäinen kun hotellihuoneen ovi sulkeutuu.

En minä vollota, menen salile ja kyykkään niin kauan, raskaasti, syvään ja hartaasti että endorfiinit nousevat tarpeeksi korkealle peittäen sen yksinäisyyden tunteen.
Laitan murinaa stereoihin, huokaisen syvään ja totean että hitot ja ei muuta kuin liikkeelle.

Ai että mikäkö tämän jutun pointti oli, no ei kait mikään avautumista ihmeellisempi. Yritän myydä erästä työmahdollisuutta itselleni sillä että uudessa kaupungissa ja ko palkalla minulla olisi varaa isompaan asuntoon jossa on vielä iso kattoterassi. Samalla yritän parhaani unohtaa sen että mihin ihmeeseen minä tarvitsisin yksin isompaa asuntoa tai kattoterassia, aivan en yhtään mihinkään. Päinvastoin, jos nykyinen viisikymmentäkin tuntuu ajoittain tyhjältä niin tilan kasvattaminen tuskin parantaisi asiaa. Tutkailen uusien televisioiden hintoja vaikka suuren osan ajasta minua lähinnä ahdistaa nykyinenkin tavaramäärä ja tekisi mieli myydä kaikki nämäkin (no ei ehkä sänkyä ja stereoita mutta siis noin yleisesti).



Kaipaisin pysyvyyttä, niin työssä kuin erityisesti parisuhteessa. En vaiheilua, en ehkä edes uusia haasteita. Pysyvyyttä, luottamusta, tukea, kumppanuutta, välittämistä ja s#####, lapsia, perhettä.

Eikä minulla valitettavasti ole tällähetkellä hajuakaan siitä mikä olisi oikea ratkaisu. Intuitiokin, tuo joskus hyvinkin "äänekäs" tunne on täysin hiljaa koska kumpikaan vaihtoehto ei tarkoita automaattisesti mitään muuta kun nakertavan epävarmuuden jatkumista. Molemmat mahdollisuudet ovat haastavia, molemmista maksetaan ainakin suht kohtuullisesti, molemmissa saisi tehdä töitä niskalimassa ja ottaa vastuuta niin paljon kun polla kestää mutta.

Toisessa paikassa on paljon enemmän hyvin miellyttävän tuntuisia naispuolisia töissä mutta eihän kukaan täysipäinen nyt sukupuolijakauman mukaan voi valita työpaikkaansa, eihän. Sehän olisi aivan liian inhimmillstä haluta paikkaan jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti ja hymyillen...ei kun siis mitä vit....niin siis ei.

Olisi kovin mukavaa kun vieressä olisi ihminen jonka kanssa neuvotella mikä on paras ratkaisu mutta kun ei ole niin ei ole.



Sunnuntain lauluna hyvin leppoisaa poppista


13 kommenttia:

  1. Vuosien jälkeen "ajauduin" lukemaan jälleen tekstejäsi.Silloin aiemmin odotin innolla mitä kirjoitit ja "seurasin" elämääsi sivusta tarinoidesi kautta.Ihailin tapaasi kirjoittaa.Ihailen edelleen.Kiitos

    VastaaPoista
  2. Hei,

    Lueskelin nuo tämän vuoden puolella kirjoittamasi postaukset ja niistä heräsi muutama ajatus. Tai aika paljonkin kaikenlaista, mutta tähän kommenttikenttään nyt on vähän rajallista yrittää selittää niitä.

    1. Taisin jo aikaisemminkin mainostaa sinulle kumppani-vaihtoehdoksi niitä vähemmän vässyköitä naisia. Olen iloinen, että olet ottanut asian harkintaan nyt vakavammin:D Tai siis ihan oikeasti, ne perustemperamentiltaan flegmaattiset naisihmiset eivät välttämättä ole paras match sinulle. (Jos siis haluat, että toinenkin osapuoli ottaa tilanteita ns. haltuunsa).

    Siinä on kyllä se huono puoli, että niillä naisilla on yleensä mielipide vähän joka asiaan:D

    2. Olen nyt tässä about vuoden ihmetellyt vauva-arkea ja ehkä suurin oivallus mitä olen tästä lapsen saamisesta oppinut on tämä: Täydellistä ei tule koskaan. Kaamea klisee, ja kuulostaa noin pamautettuna raivostuttavalta itsestäänselvyyksien jankkaamiselta, mutta minulla on mennyt tuon asian oppimiseen älyttömän kauan. Enkä oikein vieläkään tahtoisi sisäistää sitä.

    Mutta tuo siis pätee joka asiaan. Ei ole täydellistä työpaikkaa, ei täydellistä kotia, ei täydellistä puolisoa, eikä täydellisiä lapsia. On vain jotain siellä gaussin käppyrän ääripäiden välissä.

    Mielestäni hirvittävän masentavaa. Mutta tuo totuus on jotenkin nyt läjähtänyt ainakin omia kasvoja päin aika voimalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei Noomi ja mukava kuulla sinusta.
      Niin, ideaalikumppani, siis joo ymmärrän mitä
      tarkoitat vaikka asiat/ihmiset eivät toki aina olisikaan ihan
      niin suoraviivaisia. Lisäksi jos jatkaa ajatusleikkiä niin
      mukaan tulee ihan haasteita jo siinä että monasti ne
      ns voimakastahtoisemmat naiset eivät itseasiassa halua
      voimakastahtoista miestä (ainakin ihan siinä missä
      toisinpäinkin mutta luultavasti enemmän)

      Luulen että se johtuu siitä että he ovat usein tottuneet
      siihen että saavat viedä ja toinen ns vikisee ja vaikka se
      ärsyttäisi heitä itseäänkin suunnattomasti niin se on turvallista.
      Voimakastahtoista miestä kun ei voi samalla tavoin kontrolloida (ellei ko
      ihminen siihen itse suostu).
      En tiedä, siis toki ihmiset ja tilanteet ovat aina erilaisia
      mutta siis niin, jotenkin tuollainen kutina jäänyt viimeikoina.


      Mitä tulee täydellisyyteen niin juu, ei ole eikä tule täydellistä
      mutta harras toive on että ei nyt olisi aina ja jatkuvasti ihan takamuksestakaan :)
      Siihen missä se oma toleranssi sitten menee vaikuttaa tietysti moni asia.

      En tiedä siis kun ehkä elämä voi koulia itse kutakin sen verran vuosien varrella
      että ei just ehkä anna ihan pikkuasioiden pilata tunnelmaa mutta jos
      takaraivossa tuntuu usein siltä että kaikki ei ole kunnossa niin silloin
      ehkä pitää kuitenkin kuunnella.

      Poista
  3. Ehkä tuo kakkoskohta olisi pitänyt tiivistää näin: Aina mättää jokin. (Siis siinä kivassa työpaikassa, puolisossa, perhe-elämässä jne).

    Minulle tuo on ollut ja on edelleenkin jotenkin kamalan vaikeaa hyväksyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku toki juu mutta mutta, oletko miettinyt että miksi niin paljon että se nostaa ns häiriintymiskynnyksen? (olettaen että niin siis tapahtuu).

      Poista
  4. Joo, hyvä kysymys. Ja olen. Paljonkin. Ja osaltaan tiedän siihen vastauksenkin, mutten erinäisistä syistä en voi tehdä asialle muuta kuin hyväksyö asiat niinkuin ne ovat.

    VastaaPoista
  5. Hmm poistin aiemman kommenttini koska asia ei minulle kuulu enkä tiedä asioiden taustoista. Kuitenkin toivon että sinä kuten tietysti kaikki muutkin olet mahdollisimman onnellinen ja siinämielessä itsensä kanssa on hyvä keskustella avoimesti.

    VastaaPoista
  6. Äh, ihan turhaan poistit, ymmärsin mitä ajoit takaa ja miksi niin sanoit. Vastatukseni siihen vaan vaatisi toisen foorumin kuin tämän kommenttikentän. No offense taken.

    Ehkä tohon onnellisuuteen voisi kuitenkin lyhyesti todeta sen, että jos kokisin elämäni tarkoitukseksi sen, että minun kuuluu olla mahdollisimman onnellinen, niin toki olisin tehnyt toisenlaisia valintoja jo ajat sitten. (Toki onnellinen saa olla ja haluankin olla, mutta se ei siis ole elämäni päätarkoitus, niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin). Minun elämäni päätarkoitus on yrittää elää vakaumukseni mukaisesti. Valitettavasti omien aikaisempien valintojeni takia se tarkoittaa usein käytännössä sitä, että joudun nyt hyväksymään ja opettelemaan elämään valintojeni kanssa, vaikkei se ole aina kovinkaan mukavaa.

    Ja tuosta ristiriidasta johtuen elämäni on -köh- haastavaa. Mutta kenenpä ei olisi.

    Olen mennyt terapiaan nyt kuitenkin. Monestakin syystä, mutta ennen kaikkea ihan itseni takia.

    Ja tiedän, on erittäin hyvä kysymys, että mikä vakaumus se sellainen on, joka aiheuttaa kärsimystä. Ilmeisesti kristityt ovat olleet hulluja kautta vuosituhansien.

    Ehkäpä tämä tässä nyt oli jotenkin pähkinänkuoressa.

    VastaaPoista
  7. Ottamatta sinänsä kantaa vakaumukseesi, en rehellisesti usko että se on kestävällä pohjalla jos se aiheuttaa sinulle turhautumista ja murhetta.
    Kyseessä on hieman sama kuin jos ihminen koittaisi kieltää vaikka homoseksuaalisuutensa, pidemmän päälle ihminen alkaa oireilemeaan pahasti koska se mitä ihminen silloin yrittää tehdä on vaimentaa juuri sen sisäisen äänen jota ei lopulta pääse pakoon kuin lobotomialla.

    En ota kantaa tietyn uskonnon oikeellisuuteen tai järkevyyteen sinänsä, mutta en vain voi uskoa että tarkoitus olisi että sinun sen seuraajana täytyy tietoisesti kärsiä sen vuoksi koska niin ajatteleminenhan tarkottaisi että ko uskonnon sanoma ei olekkaan rakkaus vaan kärsimys ja suoranainen sadismi.

    Jos nyt ihan rehellisesti sitten sanotaan niin minusta hieman vaikuttaa että tavallaan piiloudut sen vakaumuksen taakse vaikka itsekkin tiedät että se ei ole oikein.
    Et sinä, eikä kukaan muukaan ole ennenkaikkea kristitty vaan ihminen. Ihmisenä vakaumukseni voi toki olla mikä tahansa haluat sen olevan mutta
    ennenkaikkea sinä olet ihminen ja ihmisenä sinun pitäisi itseäsi minusta kohdella koska muuksi et muutu vaikka uskoisit mihin.

    Ajattele asiaa vaikka lapsesi kautta (jota oletettavasti rakastat enemmän kuin mitään tässä maailmassa)> Jos hän tulisi joku päivä sanomaan
    sinulle että "äiti minä olen ollut jo vuosia onneton mutta vakaumukseni takia minun ei auta kuin hylätä haaveeni ja koittaa vain kestää" niin mitä ajattelisit & sanoisit hänelle?
    Aivan, nyt sano se sama itsellesi.

    Terapeutti sanoo sinulle todnäk sanomaan sinulle nämä täysin samat asiat mutta lopulta valinta on toki sinun kuunteletko vai et ja haluatko jatkaa
    elämää onnettomana itseäsi ruoskien vai et. Mitään korkeampaa kruunua sillä ei ainakaan täällä maan päällä saavuta ja epäilen vahvasti että saavuttaisi missää toisessa todellisuudessakaan.

    Ja vielä tuohon kristityt ovat olleet hulluja kohtaan niin sen lisäksi että olet ihminen, nainen, tyttö, äiti jonka itse valitsema uskonto on x niin et käsittääkseni ole myöskään hullu
    (et ainakaan sen hullumpi kuin esim ruudun tälläpuolella oleva torvi) ja olet ainakin näin virtuaalisen mielikuvan perusteella ihmisenä hyvinkin miellyttävä.
    En sitten tiedä etkö itse usko sitä vai miksi se kristillinen armollisuus ja lähimmäisen rakkaus ei koske sitä ihmistä joka on sinua kaikkein lähinpänä, eli sinua itseäsi.

    Tästä tuli nyt vähän avautuminen ja pahoittelut siitä. Sinun elämäsi ja valintasi eivät toki kuulu minulle hitusen vertaa mutta toivon silti että harkitset asioita avoimesti jotta saavuttaisit tasapainon elämääsi. Sitäpaitsi, jos nyt ajattelet miten pystyisit eniten jakamaan rakkautta läheisillesi niin eipä sekään onnistu jos et ole ensiksi sisimmässäsi itse onnellinen ja rakasta ja kunnioita ensiksi itseäsi, omia haaveitasi, hyvinvointiasi ja onnellisuuttasi.

    VastaaPoista
  8. No, kyllähän se totuuden kuuleminen kieltämättä aina vähän viiltää:D No offense taken edelleenkään silti.

    Ääh - tää kommenttikenttä on niin väärä foorumi tämän asian puimiseen, mutta valideja pointteja kaikki mitä sanoit eikä niissä oikeastaan ollut mitään, mitä en olisi tiennyt jo itsekin.

    Ei minun tarkoitukseni ole kärvistellä tätä elämää läpi sillä ajatuksella, että saisin sillä jonkun kirkkaamman kruunun jossain. Eikä se ole edes vakaumukseni tarkoituskaan (edes siis teologisessakaan mielessä), mutta tiettyjä rajoituksia vakaumukseni kyllä asettaa. Se on sitten jokaisesta itsestään kiinni loppupelissä, että miten asiat tulkitsee ja mihin haluaa uskoa. Oma uskoni horjuu kyllä. En oikein tiedä enää mihin uskoa.

    Kiitos kuitenkin, kun sanoit, että vaikutan ihan hyvältä tyypiltä, se lohdutti tässä kaiken keskellä:)

    Ja pahoittelut, että kaappasin sun blogisi omien ongelmieni puimiseen...(vähän noloa).

    VastaaPoista
  9. Ei ole kyllä lainkaan noloa ja siis niin, tiedän että tiedät nämä asiat itsekkin ja tiedän että ymmärrät senkin että sinun päätettävissähän kaikki ratkaisusi ovat. Aivan kuten on sinun päätettävissä mitä rajoitteita vakaumuksesi asettaa tai on asettamatta eikä toisinpäin.

    Minun henkkoht vakaumukseni (johon sydämestäni toivon että sinäkin voisit yhtyä) on se että niin Oliverin, Noomin, kuin muidenkin ihmisten pitää tahoillaan tavoitella tasapainoista, onnellista ja hyvää elämää parhaaksi katsomallaan tavalla ja kaikki joka taistelee tätä tavoitetta vastaan on ihan takapuolesta! :)

    VastaaPoista