Itseasiassa kirjoitin ensiksi siitä mitä saa sanoa ja miten kuuluu tai siis ei kuulu olla noin esim työympäristössä ja siitä kuinka minä pidän suunnattomasti epäsovinnaisuudesta silloin jos tilanne on tekemällä tehty liian sovinnaiseksi / jäykäksi.
Jokatapauksessa olin jaarittelemassa siitä paljonkin mutta sitten luin muiden blogeja ja tulin toisiin aatoksiiin tai siis siis, hmmm, tiedättekö ne ystävät jotka sanovat sinulle asioita joita et halua kuulla, ne ystävät jotka tietävät ja joskus myös kertovat sinulle että tuosta ei seuraa kuin pahaa, ne ystävät joiden tiedät olevan oikeassa mutta joita et halua kuunnella koska haluat uskoa ja sydän sanoo muuta..
Joskus jostain tulee vain voimakkaasti selllainen olo vaikkka asiasta ei paljastettaisi kuin raapaisu pintaa, vaikka asia kerrottaisiin positiiviseen sävyyn.
Tästä tullaan otsikkoon, oletetaan että on nyt olemassa vaikkapa henkilö nimeltä Matti, Matti on viimeviikolla tavannut henkilön nimeltä Justiina, Matti haluaa Justiinan olevan se oikea. Minä ja Jumalat ja naapurin Mustikin haluamme Justiinan olevan se oikea mutta, syystä x ja x me emme usko sitä.
Nyt kysymys kuuluukin, sanommeko me (including Musti) Matille että Matti rakas, sen lisäksi että emme tiedä rakastaako Justiina sinua, epäilemme että sinä et rakasta häntä. Johtuen asiasta x ja x ja x ja x epäilemme että sinä haluat koska et halua olla ilman, sinä haluat koska sinua pelottaa, sinä suljet silmäsi koska sinua pelottaa ja olet yksinäinen.
Vai olemmeko vain ihan hiljaa?
Asiasta vähän toiseen, miksi ihmiset suuttuvat siitä jos heitä analysoidaan? siis mikä siinä voi suututtaa? Ja suuttuvatko suurin osa ihmisistä vai vain jotkut? Miksi kukaan ei yleensä analysoi minua? ja miksi minua ei ollenkaan suututtaisi jos joku niin tekisi? Onko suurin osa ihmisistä joita siis ko juttu ärsyttää, niin epävarmoja tai jotenkin itselleen valheellisia etteivät he sen takia halua ottaa riskiä siitä että toinen kertoo heistä totuuksia joita he eivät halua kuulla vai onko siinä joku toinen juttu jota en nyt vain ymmärrä?
Hmm kummaa sanoi karhu pihlajanmarjoista
Päivän musavalintana vaihteeksi kotimaista, tarkemmin suomifunkkia.
Mielenkiintoinen bloggaus...
VastaaPoistaItse olen viime aikoina ollut juurikin se ihminen, kenelle ihanaiset ystävät ovat hyväntahtoisesti tuoneet ilmi mielenpiteensä, sellaisen mielipiteen mitä en olisi halunnut kuulla ja jonka myös ystävät vallan hyvin tiesivät. Se on raivostuttavaa, tämä on kuitenkin minun elämäni.
Neuvoni siis on että kulje vierellä, anna ystävien tehdä omat ratkaisunsa ja ole tukena, jos käy niin kuin ennustit.
Hassuinta onkin se, että totuuden kertominen vaatii hienotunteisuutta :) itse koetan saada ystäväni ymmärtämään ne asiat kysymyksien kautta. Tässä kyseisessä esimerkissä varmaan avaisin keskustelun kysymällä Matilta rakastaako hän Justiina ja miksi?
VastaaPoistaOn siis eri asia mennä selittämään niitä totuuksia niin, että sanoo suoraan... yleensä se ajaa ihmiset vaan puolustuskannalle. Kun he joutuvat kysymyksien kautta miettimään asioita, he voivat tajuta sen totuuden kokonaan itsekin ja havahtua sitten tajuamaan asioita.
Tai jotain :)
Norppa, Hmm mutta mitäs jos ja kun ne ihmiset haluavat sinulle vain hyvää, eikö ystävän tehtävä ole tavallaan auttaa myös silloin kun toinen ei sitä halua jos ihminen on tekemässä itselleen pahaa?
VastaaPoistaSiis ymmärrän kyllä että se voi ärsyttää ja varsinkin jos sisimmässään tietää ystävän olevan todnäk oikeassa.
--
Neiti H, ei yhtään huonompi vinkki vaikkakin ehkä usein aikasta läpinäkyvä :)
Ei se itse asiassa haittaa et se on läpinäkyvää. Tarkoitushan on saada toinen miettimään asioita, eikä puolustusasemiin. On siis tarkoitus saada ihminen itse näkemään se totuus kertomatta sitä suoraa hänelle.
VastaaPoistaOlen muutamia kertoja törmännyt ihmisiin, jotka ovat juuri tässä varsin taitavia. Olenkin sanonut yleensä heille, että "sä sit osaat esittää oikeita kysymyksiä?". Koen, että pystyn kasvamaan paremmin ihmisenä, kun joku osaa kysyä sellaisia kysymyksiä, joita en edes ole miettinyt.
Totuus pitää saada pureskella hitaasti, muuten se äkkiä tuntuu siltä kuin tukehtuisi, jos joku vaan työntää sen totuuden kurkustasi alas :)
Itse olen aina sanonut ystävilleni suoraan, jos jokin uusi ihmissuhde on mielestäni tuhoontuomittu. "Tästä ei seuraa mitään hyvää, usko minua." Mutta koska ystäväni ovat niin rakastuneita ja toiveikkaita, he ummistavat silmänsä uuden ihmisen vioilta ja historialta ja sulkevat korvansa varoituksiltani. Ja sitten kun he huomaavat asioiden laidan, on sydän jo särkynyt ja liian myöhäistä. Siinä ei auta sanoa, että minähän sanoin, vaan ystävälle kuppi terästettyä kaakaota ja nenäliinapaketti käteen.
VastaaPoistaAnalysointi siitä missä meni pieleen on kuitenkin sangen turhauttavaa, mutta ystävää on aina tuettava ja lohdutettava. Jokainen tehköön omat virheensä ja oppikoon niistä itse (toivottavasti). Ystävän duunina on pehmentää laskua ja puhaltaa kun sattuu.
Niin, en minä itsekkään usko jos oma sydän huutaa muuta, en vaikka tietäisin että ystävä on oikeassa, en vain Halua uskoa.
VastaaPoista