Ja sitten minusta tuli ihminen

Ensiksi ajattelin laittaa otsikoksi armo mutta tuo on minusta parempi, ja ehkä vielä kuvaavampi.

Olin eilen ulkona ystävän kanssa joka oli käymässä kaupungissa, se on harvinaista herkkua nykyisin ihan siitä syystä että minulla ei varsinaisesti ole ystäviä tässä kaupungissa vaan lähimmät ovat nykyisin Xkm päässä.
Kavereita toki on mutta se on niin kovin eri asia kuin ystävyys. Sinänsä olen harvinaisen onnekas että minulla yleensä on ystäviä vaikkakin nykyisin välimatkan päässä, monella kuin ei ole ja se on kyllä kurjaa.

Kyseinen ystävä kenen kanssa ulkoilin on itseasiassa hyvin samanlainen ihminen kuin minä (välihuomiona suuri osa ystävistäni ei ole vaikka toki meillä on paljon samoja piirteitä ja samanhenkisyyttä vaikka persoonallisuudet ovat erilaisia). No jokatapauksessa tämä ihminen on ja tavallaan hänen elämää katsoessaan se peilaa usein omaakin suhtautumistani, elämäntilanteemme on toki hyvin erilainen mutta siis suhtautumismielessä.

Kuitenkin eilinen oli normaalin "mukava nähdä ystävää" illan lisäksi minulle merkittävä toisellakin tapaa sillä kävellessäni kotiin joskus klo 2-aikaan tunsin rauhaa. Ystäväni katosi jonnekkin (ko mies on ennenkin lähtenyt kotiin ilmoittamatta joten en stressannut siitä sen enenpää) ja uusi neiti tuttavuus jonka kanssa flirtattiin aika intensiivisesti tunnin verran tuntui saaneen mielenkiintoisempaa seuraa (tai siis niin luulin) mutta sen sijaan että minua olisi ärsyttänyt/ketuttanut, kävelin kotiin laulellen.

Ai miksi, ei sitten paljon kiinnostanut vai? Ei, ei vaan päinvastoin. Minä olen ainakin toivottavasti vihdoin oppimassa asiaa nimeltä armo ja kiltteys itseäni kohtaan.
Olin tod tärkeässä haastattelussa viikko sitten, se ei mennyt osaltani ihan putkeen, takeltelin hieman liikaa vastauksissani ja en saanut ns hyvää draivia päälle. Kun matkustin illalla takaisin kotiin olisi ns "normaali minä" soimannut itseäni ja harmitellut vietävästi mutta nyt sanoin itselleni seuraavasti> Ei se mitään, sinä yritit parhaasi ja olet vain ihminen, joskus menee hyvin, joskus huonommin mutta jos parhaasi yritit niin mitä sitä harmittelemaan, meni niinkuin meni ja toiv parempi onni ensi kerralla.

Mikä näitä kahta tarinaa yhdistää on juurikin tuo otsikko, minä, pahin itsensä piiskaaja ja vaatija olen itseäni kohtaan kiltti vihdoinkin ja se tuntuu kuulkaas aika hyvältä, melkein liian hyvältä. En sano etteivät monet asiat ehkä tulevaisuudessa harmita mutta viimeiset viikot asiat jotka normaalisti olisivat saaneet minut kärttyisäksi kuin se takamukseen ammuttu kontio, eivät edes sen suuremmin liikuta. Lasi tippuu kaapista hajottaen pikakahvi purkin samalla lattialle - sirpaleet tuovat onnea ja olinkin juonut jo ihan tarpeeksi monta kupillista tänään.

Mistä tämä kaikkis itten oikein johtuu vai auringonpistoksesta? Itseasiassa kahdesta tai kolmesta asiasta, 1> kolmannesta ystävästäni joka oli luonani kylässä ja mies on itse rentous vaikka elämä ei ole kohdellut ihan silkkihansikkain vaan päinvastoin viimevuosina. 2> Muutamasta selfhelp kirjasta joissa korostettiin sitä kuinka tärkein ja ehdottomasti nopein tie onnellisuuteen on siirtyä arvostelusta kiitollisuuteen ja hyväksyä asiat joihin ei voi vaikuttaa 3. Klassisesta asioiden tärkeysjärjestyksestä ja sen aktiivisesta ja tietoisesta asettamisesta.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, olen ollut niin kohtuuttoman vaativa itseäni kohtaan ja ja, en nyt usko että perusluonteeni on tässä mihinkään muuttumassa mutta jos siihen saa yhdistettyä edes hieman sitä samaa kiltteyttä jota yritin antaa vaikkapa exää (juu on ikävä häntä edelleen) kohtaan niin uskon että 90% kaikesta negatiivisuudesta on poissa. Monet asiat eivät vain merkitse koska ei anna niille valtaa merkitä. Ja juu, tiedän että saattaa olla että tapahtuu sitten asioita sieltä 10% sisältä mutta ei se ole olennaista tai siis ei se ole liitonnaista.

Jos nyt ajatellaan vaikkapa näitä viimeaikaisia tyttö kohtaamisiani jotka ovat siis olleet enemmän tai vähemmän tragikoomisia (mitään ei siis ole varsinaisesti tapahtunut exän jälkeen expt yhdet treffit ja satunnaiset aina jotenkin harvinaisen epäonnisesti menneet flirttailut eri yhteysksissä) niin kun en minä ole sille mitään voinut miten asiat ovat menneet ja huono tuuri on huonoa tuuria ja ja, ehkä se on ollut tarkoitus ja ja paremmin sit joskus.

Hauskin asia tässä itseään kohtaan armollisuudessa on kuitenkin se kuinka se peilaa ja kuinka "maailma" vastaa>

Ystäväni ei ollut oikeasti kadonnut mihinkään, oli vain käymässä automaatilla.
Mies jonka kanssa tyttö jutteli oli hänen vanha tuttunsa ja hän oli lähdettyäni käynyt kyselemässä minua ja mahdollisesta kiinnostuksestani.

Tänä aamuna ystäväni vielä soitteli ja kiitteli kuinka hyvää ilta oli tehnyt hänelle (ko ihmiselläkin
huolia elämässään enemmän kuin tarpeeksi)


Edit> Yksi mikä on ollut ehkä vaikeinta hyväksyä on se kuinka maailma/metsä ei aina vastaa kuten sinne huutaa. Tuossa viimeisimmässä selfhelp kirjassa jonka luin väitetiin että onkin täysin normaalia että ensin tulee vastakohta ja vasta sitten se ns peilaus mutta tiedä sitten. Siis juu sen olen huomannut vaikkapa niinkin yksinkertaiseen asiaan kun hymy ei tosiaankaan aina saa vastakaikua heti mutta täytyy silti uskoa että se seuraa sitten seuraavassa vaiheessa. Ja mahdollisesti sitten suuremmassa mittakaavassa.

Sunnuntain iloksi jotenkin niin positiivinen video:)