Mustavalkoinen

Ai minä vai, juu en ole. Ihan normaalia ensiksi laiskotella aikansa ja sitten alkaa treenaaman mäkijuoksua 2tunnin sessioissa. Ihan normaalia tehdä sitä 65 tuntista duuni viikkoa ja muutenkin kaikkea ns täysillä tai ei ollenkaan.

 Eli juu olen minä, nyt ihan lääkärinkin toteamana> ihminen jolla on vaikeuksia tehdä asioita kohtuudella. Kaikki (no ei kaikki mutta useat asiat) tehdään joko 100 lasissa tai ei lainkaan.

 Kun olen tässä itseä analysoinut niin tuo liioittelu liittyy minussa kyllä niin moneen asiaan (luojan kiitos ei sentään päihteisiin) että ei sitä ole sillätavalla kyseenalaistanut. Jotenkin vaan lopulta ajatellut että tällainen sitä on ihmisenä miettimättä sen syvällisemmin että onkohan tämä (vaikka nyt duunimäärä tai treenaaminen) ihan kestävällä pohjalla sitten lopulta.
Tai siis vaikka onkin miettinyt, niin kuitenkin sitten lopulta ignoorannut ja jatkanut kuten ennenkin. 


Paljon on vettä virrannut siitä kuin viimeksi kirjoitin, ei ehkä paperilla mutta henkisellä puolella.

Lopetin lopultakin yli 60h työviikkojen teon silläkin uhalla että duunit ei jatkuisi ja aloin miettimään että huolehdinko itsestäni oikeasti yhtään niin hyvin kuin olin kuvitellut (siis kun että ehkä ne 2.5tunnin ylämäkijuoksu-harjoitukseni eivät oikeasti ole itsestään huolehtimista vaan itsensä tiedostamatonta "rankaisua" jostain vielä tuntemattomasta syystä.)

 Miksi nyt, no kait siksi että kuten edellisestä raapustuksesta saattoi päätella olin nyt ihan oikeasti niiiin hemmetin loppu että oli pakko ja raahauduin jatkuvan pahoinvoinnin ja pääkivun yms vuoksi lopuulta tohtoriin joka sitten kertoi sen jonka tiesinkin: Oliver, sinä et voi jatkaa noin.
Ja vielä suurempi yllätys oli se että minä uskoin, vastahakoisesti ja viiveellä mutta lopulta kuitenkin.

Oli kyllä vaikea "luopua", hyväksyä että minä en pysty vetämään 25 projektia (kyllä ihan oikea/todelllinen lukema vielä 2kk sitten) samanaikaisesti. Sitä on niin päähän iskostettu että kyllä minä kestän, kyllä minä jaksan ja menen sisulla vaikka läpi sen kuuluisan kiven.

 Että hetken vielä ja yhden viikonlopun kun teen vielä. Ja jos totta puhutaan olisinhan minä ehkä kestänytkin jos olisi ollut täysin pakko mutta ei siinä ollut mitää järkeä koska se oli niin vahingollista itselleni niin henkisesti kuin fyysisesti (mm verenpaineet stressin takia taivaissa yey) ja saavutettu etu, ai mikä etu, lisää rahaa vai? Juu sehän sen onnen tuo - no ei tuo ja paha siitäkään on nauttia jos on täysin romuna.



 No mitäs nyt sitten, niin, en tiedä. Paljon on tullut mietittyä ja käytyä läpi asoita itsensä kanssa, sellaisia muistoja, tunnetiloja yms hetkiä mitä en ollut kokenut pariin vuoteen. Ollut huisaa ajoittain kun on itsensä kanssa nauranut ja itkenyt lukien jotain vanhoja kirjoituksiaan ja katsellut valokvia yms. Samaan aikaan toki ollut huoli tulevasta mutta mutta...

Vaikka olenkin mitä jääräpäisin ihminen olen ehkä jotain oppinut niin muilta ihmisiltä sekä menneistä haasteista. Se jotain on positiivinen asenne.
 Hyvällä fiiliksellä ja tunteella ja energialla tapahtuu hyviä asioita.
 (kylllä, ko lause ansaitsee oman rivinsä)

 Tiedän että kuulostanee hieman Sarasvuolta mutta kuulostakoon (sivuhuom ehkä hieman itsellenikin yllätykseksi pidin hänen tuosta toukka videosta.

 Jos unohdetaan ko videossa oleva kutsu ja kaupallinen viesti, sen sanoma vain sopii oman tilanteeseen niin hyvin, Viimevuodet ja varsinkin vuosi on menty niin täysillä duunin ehdoilla että unohdin täysin itseni ja sen "oman jutun". Mitä Oliver tahtoo, mistä hän pitää, oman elonsa kokonaisuuden näkeminen, mikä tekee minut onnelliseksi (muu kuin alaston naisvartalo ja juustokakku siis...hihhei)
Ei mutta kun siis ihan oikeasti. Jotenkin mennyt ihan sellaisessa usvassa ja sumussa ja "putkessa".


 Takaisin tuohon hyvään fiilikseen ja sen pitämiseen niin todellisuudessa asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, Usein kun oikein yrittää niin elämä antaa monokkelia päähän kaksin-verroin mutta nyt tulee se toinen ymmärrys jota koitan itselleni toistella; se ei ole mikään syy lopettaa yrittämästä ja uskomasta "hyvään".

 Siis että se pessimismi ei suojele pahalta, jos tulee niskaan tai jotain ihan kauheaa tapahtuu, niin joko käy tai ei käy riippumatta siitä oliko sitä silloin hyvällä vai huonolla fiiliksellä. Ihan loogista sinänsä että se saattaa tuntua siltä (itku pitkästä ilosta) koska tiputus fiiliksessä on niin paljon kovempi mutta todellisuudessa se ei ole niin. Jos se itku ja murhe ja huoli tulee se tulee riippumatta siitä oliko sitä ennen itku vai nauru, ja koska sitä ei voi tietää eikä usein hallita (toinen itselle vaikea aihe hyväksyä) niin pareempi se on silloin nauraa niin paljon kuin pystyy.

 Toinen syy miksi se ei ole helppoa on koska ympärilla on usein niin paljon negatiivisuutta, ja en nyt siis tarkoita ihmisiä joilla on huolia enkä edes sotia ja kurjuutta vaan siis ihan ihmisiä jotka levittävät negatiivisuutta ilman syytä ja ottavat oikein silmätikuksi sen joka vetää takki auki ja hyvällä fiiliksellä (klassinen mitä tuokin kuvittelee olevansa)
 Siihenhän ei auta muu kuin täydellinen ignooraaminen, siis että ei anna ko ihmisille mitään sananvaltaa vaan ottaa kaiken kuin puhuisivat kiinaa.


 No jokatapauksessa takaisin aiheeseen niin en minä tiedä mitä tapahtuu tulevaisuudessa, siis ihan 4kk sisälläkään, odotan että pääsee luistelemaan ja jossain vaiheessa talvea toiv laskettelureissulle. Joku pieni rantalomakin ois aika kiva kun ystäväni muutti aurinkoisempiin maisemiin ja sitten pitäisi jotenkin saada duunihommiin nyt pysyvä muutos ja vahvistus (tarkoittanee se sitten mitä tahansa.)


Viimeinen nyt jo ihan taloudellisten realiteettienkin takia mutta toki ihan sen vuoksikin että minä kyllä oikeasti pidän töistäni itsessään,.

Tilanne ei siis ole ideaali, eikä sellainen jonka toivoin mutta se on paljon parempi kuin vaikka 3kk sitten jolloin olin niin täysillä matkalla "päin seinää" ja tulevaa stressin aiheuttamaa sydäriä.
Siihen verrattuna asiat ovat nyt ihan ok.

Hieman sydän tykyttää vielä häiritsevästi ja yöunet häiriintyy vielä liian helposti (jos on hiemankin jotain tärkeämpää tiedossa seuraavana päivänä) mutta parempaan suuntaan ollaan menossa niissäkin.
Täytynee mennä joogatunnille tai jotain jotta oppisi rentouttamaan itsensä paremmin ja lempeämmin kuin tähän asti (kun kas yllätys esim kyykkääminen niin että silmissä sumenee tai 100 asteisessa saunassa istuminen niin että nahka palaa on taas näitä minun luonteenomaisia liioittelijan "rentoutumis" keinoja jotka kas ylläri eivät ole hyväksi jos on jo stressaantunut valmiiksi).


Nyt heippa, tämä menee juoksemaan (vain reiluksi tunniksi:) ja toistelemaan uutta mottoaan;
Hyvällä fiiliksellä tapahtuu hyviä asioita 

Kaikkea hyvää juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella!


PS> En lupaa etten paasaisi josyain sisäisestä sankarista tulevaisuudessa mutta ei ole kyllä suunnitteilla:)

PPS> Osa minun liioittelusta johtuu kyllä ihan siitä että olen mies, ja tämä ihan naislääkärinikin toteamana, Se ei toki tarkoita että kohtuutta ei voisi ja pitäisi opetella mutta siis niin, yhdistelmä perusluonnetta, sukupuolta ja jotain kolmatta ominaisuutta tai tiedostamatonta syytä, ehkä.

PPPS> Olisin kyllä hyvin todnäk paljon kiltimpi itselleni jos en asuisi yksin, jotenkin sitä nimenomaan keskeään ollessaan saa näitä loistoideoita että nyt teen sellaisen treenin että näkyy ne kuuluisat närhen m....:) Miksi, en minä vain tiedä. Tai tiedän siis jotain, se on tavallaan itseään toteuttava ympyrä. Kun on tarpeeksi stressaantunut ei ole henkisesti niin herkkä vastaanottamaan vaikkapa musiikkia vaan päästäkseen sen tunteen läpi tavaallaan täytyy mennä väella ja voimalla - joka sitten taas ei auta koska jos stressaantunut ja väsynyt ihminen jotain tarvitsee niin se ei todellakaan ole väkeä ja voimaa vaan päinvastoin>  lepoa, rakkautta ja rauhaa.


Illan lauluna taas Black keys yhtyettä, tämä El Camino albumi on kyllä ehdolla vuoden levyksi
Oliverin arvovaltaisella album listalla (ja ei nyt huudella siellä että tämä albumi on vuosia vanha)
 

Bambi ja menestyminen

Seurasi minua metsässä, ja ei en ole vetänyt sieniä siellä, en nähnyt unia tai ole käsittääkseni muutenkaan menettänyt mielenterveyttäni ainakaan sen pahemmin kuin aiemminkaan. Ei kun siis oikeasti, Bambi tai no siis peura/kauris, en tiedä oliko ko peuran/kauriin nimi bambi (tuskin) kun en ymmärrä heidän kieltä ja tyydyin moikkaamaan ja kehumaan hänen kauneuttaan parilla lauseella mutta siis jokatapauksessa.

 Ja kyllä, seurasi, ehkä noin kilometrin, toki reilun matkaa takanapäin ja metsässä kun minä juoksin ns hiekkapolulla mutta kuitenkin. Kissoja olen nähnyt usein juoksulenkillä ((osa moikkaa takaisin kun niille juttelee, toiset vaan mollottavat tympeinä, eivät ehkä puhu suomea) mutta tämä oli ensimmäinen suurempi eläin. Ehkä ensikerralla sitten vaikka kettu.

 En tosin tiedä pitäisikö pitää juoksusta taukoa, farkkujen päällemahtumisen puolesta ei missään tapauksessa (nimimerkillä 2 tuumaa lisää sitten tupakoinnin lopettamisen) mutta levon takia en ole ihan varma. Nythän olen siis kesälomalla ja anteeksi nyt vain mutta en voi enää jatkaa näin. Kiristin ruuvia 2 vuotta putkeen, viimeiset 6kk taas aivan järjettömiä työtunteja ja nyt en enää pysty kun alkaa muutoin kupoli ja vartalo ihan oikeasti piiputtaa(rintakivut, yöheräämiset ja muistiobgelmat olleet tuttuja jo pitkään) En minä tiedä mitä teen mutta en vain voi jatkaa näin vaikka ympäristö miten pelottelee työttömyystilanteella kun kait se työttömyyskin on parempi kuin sairastuminen.

 Tästä päästäänkin aiheeseen nimeltä menestys, mitä se on, miksi ihminen kokee menestyneensä tai ei yms. Puhuin nimittäin ystävieni kanssa jokaisen tilanteesta ja siis siitä kuinka eri tavalla elämä on kutakin kohdellut ja mihin ollaan päädytty kukin. Oli jotenkin avaavaa itselle kun huomasi ettei miellä itseään ura mielessä menestyneeksi, paperilla katsottuna kun ko mielipide on kyseenalainen. Olen suht ok asemassa niin tittelin kuin palkkauksen puolesta mutta sensijaan että tuntisin siitä ylpeyttä ja onnellisuutta tunnen kateutta heitä kohtaan joiden palkka on paljon pienempi mutta jotka pystyvät lähtemään perjantaisin klo 3 kotiin klo ilta 9 sijaan.

 Jotenkin sitä on tehnyt niin järjetöntä päivää niin pitkään että ei osaa edes kuvitella työn olevan leppoisaa, kaikki työpaikka ilmoituksetkin tuntuvat olevan täynnä sanoja kuten hektinen, nopea liikkeissään, stressinsietokykyinen -kaikki sinänsä täysin normaaleita toiveita työnantajalta mutta samalla väsyneenä tekisi mieli vastata että niin, minä olen ihminen enkä voi sitä muuttaa.

 No mites tuo rakkauselämä sitten? Lienee täysin normaalia psykologisesti mutta haastava silti että sitä mukaa kun itse antaa enemmän niin toinen vähemmän ja toisinpäin. Nauretaan yhdessä enemmän kuin koskaan mutta muu läheisyys ollutkin hieman kateissa. Syy, seuraus tai selitys mutta myös toisella ihmisellä on kyllä päivät täynnä niin töitä kuin opiskeluja että 2stressipalloa kun laitetaan yhteen niin mitä sitä voi odottaa (ja nyt hiljaa siellä takana kaikesta hupsukemiasta)

 Ystäväni sai lapsen, toinen kertoi kuinka hän nauttii perheestään, kolmas erosi kumppanin petettyä 15 yhteisen vuoden jälkeen. Ne onnenlahjat ja tasan ja ja. Lähden torille ostamaan lisää mustikoita, myyjätär on ylisöötti mutta en minä siis mitään tee enkä ainakaan suuremmin edes flirttaa, ostan vain lisää mustikoita päivittäin, nimimerkillä viikon neljäs mustikkapiirakka uunissa :)

 Oishan se joo kiva kun kun kun mutta kun ei mene ihan niinkuin oli suunnitellut eikä näytä ihan kohta menevänkään kun ei tiedä edes mitä tietä tässä lähtisi tarpomaan seuraavaksi.

 Päivän lauluna fiilistelymusaa minun asuntoni sopii tähän kappaleeseen hyvin tunnelmaltaan, tai siis sopii kun siellä on vieraita ja aurinkoista.

En lopettanut

Ajan katoaminen on hurjaa, viikko, kuukausi, vuosi. Minä yritin mennä eteenpäin, keskittyä liikkeeseen mutta tässä sitä silti ollaan. Suhteessa kylläkin edelleen (ihme kyllä) mutta kaukana niiiiiin monella tavalla ja yksin nykyisin myös fyysisesti. Uraa ja etuja on tullut mutta kovalla hinnalla henkisesti (eikä kokoajan ihan oman valinnan takia)

Muutin tuossa hmm 8kk sitten xxxx km eri suuntaan kun olin ajatellut ja se on osasyy miksi aika vain katosi kuin usvassa kaiken ollessa uutta ja vaativan järjestämistä. Paljon tuostakin asiasta on vielä käsittelemättä itsensä kanssa johtuen siitä että kaikki tapahtui lopulta hyvin nopeasti mutta en tiedä, ehkä tietyissa asioissa pohtiminen ei auta joskaan ei aina auta aikakaan. Täytyy harkita.

Pidän uudesta asuinpaikastani, ja uuusi asuntoni tuntuu jopa kodilta mutta kun luin kaverini päivitystä hänen sisustaessa heidän uutta lastenhuonetta teki mieli heittää kone jonnekkin kateudesta koska se toinen puolisko ja ehkä sitten kolmas jnejne puuttuu.

Kovin harmillista että en voi kertoa unelmien rakkaustarina päivitystä mutta ehkä sitten joskus, 50kymppisenä tai jotain. Olen tehnyt virhevalintoja luullessani että kyllä se omalla painollaan ja uudella alulla parenmaksi, no ei ainakaan vielä suoranaisesti lähtenyt onni kukoistamaan mutta ehkä myöhemmin.

Toivottavasti muiden elämä on edistynyt hyvin.Tämä alkaa valmistautumaan huomiseen työkoitokseen,  se,  60h työviikot on toinen suuri syy hiljaiseloon mutta ehkä sekin tästä.


Päivän laulu linkkimuodossa teknisistä haasteista johtuen: http://youtu.be/a_426RiwST8