Odottaminen luo epäilyksen

Vaikka ulkona sataisi puukkoja,
Tulen antamaan sinulle suukkoja.
Vaikka yö olisi pikimusta,
Et jää vaille rutistusta.
-Uppo-Nalle-

Olen miettinyt viimepäivinä paljon sitä että miksi vaikka kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa mä en ole vieläkään tavannut mun ihmistä ja miksi se tuntuu olevan muille ihmisille niin yksinkertaista ja automaattista.

Siis toki ymmärrän ns järkiselitykset kuten a erosin xxx aikaa sitten vuosien suhteesta ja siitä toipuminen vei ainakin 6kk joten en mä nyt iäisyyksiä ole sinkkuna ollut, b tuonakin aikana on ollut pari tapailu juttua joten vaikka ne ei seurusteluksi asti edenneetkään en mä henkisesti ollut "sinkku" ko juttujen aikana (en ole oikein koskaan oppinut sarjadeittaamista kun se ei jotenkaan sovi mulle) jne jne mutta silti.

Kun katson ystäviäni niin miltei kaikilla niillä on tosi kivan tuntuinen ihminen kainalossa ja elämä hymyilee ja itse kun koitan pitää silmät auki niin ainoat naiset joita tapaan on enemmän tai vähemmän sellaisia joiden kanssa mun hynttyyt ei sopisi yhteen vaikka minkä tekisi (ja nyt ei ole kyse siitä että vaadin mahdottomia yms vaan ihan siitä että ei tässä vaiheessa enään halua lähteä koittamaan juttua jonka tietää sisimmässään tuhoontuomituksi).

Toivonhan mä toki asioita (itseasiassa tein kerran erittäin humoristisessa mielessä deitti ilmon jota en tosin koskaan julkaissut johon luettelin kaikki pienimmätkin mielikuvat mun Prinsessasta :) mutta en nyt omasta mielestäni mitenkään mahdottomia lainkaan.

Toinen juttu on tietysti se että ehkä mun omasta mielestäni mahdolliset kumppani ehdokkaat ei vain syystä tai toisesta näe mussa mahdollisuutta vaan ovat a 98% varattuja tai kiinnostuneet ennemmin sitten siitä naapuripöydässä istuvasta tyypistä. Lisäksi siinä on tietysti sellainenkin juttu että vaikka mä en ujoin ihminen olekkaan ja uskallan sinäänsä mennä juttelemaan tuikituntemattomille niin ei se aina kuitenaan niin helppoa ole vaan aina siinä laittaa itsensä alttiiksi myös negatiiviselle palautteelle joka jos ei nyt maankoloon muserrakkaan niin ei myöskään tunnu kovin mukavalta (Pettymyksiä toisensa perään niin jossain vaiheessa alkaa itsetunto hiukan horjua) joten ehkäpä just se kerta kun pitäisi se suunsa saada auki en niin sillä kertaa teekkään
(esim eilen asemalla melkein menin sanomaan yhdelle ihmiselle että sillä on tosi kaunis hymy mutta meni sitten pupu pöksyyn ja tilanne meni ohi. Sitä paitsi suomalaiselle naiselle kun menee sanomaan kohteliaisuuden selvinpäin ja vielä keskellä päivää on hulluksi leimautuminen vähintään todennäköistä).

Jossain nyt kuitenkin kaihertaa ja siihen täytyy keksiä joku ratkaisu..ehkä se ratkaisu on aika, ehkä jo ensiviikolla törmään liikennevaloissa ihmiseen ja me molemmat pyörrytään ihastuksessta mutta valehtelisin jos väittäisin että en ole malttamaton ja joskus jo vähän peloissani että mitä jos niin ei koskaan käykkään.